Le Hav­re on Aki Kau­rismäen kuu­des­tois­ta yk­sin oh­jat­tu teat­te­rie­lo­ku­va, kun mu­siik­ki­do­ku­ment­te­ja, tv-oh­jauk­sia ja lyhä­reitä ei las­ke­ta. Uu­tuus sai en­si-il­tan­sa tou­ko­kuus­sa 2011 Can­ne­sis­sa ja Suo­mes­sa se näh­tiin en­nak­koon So­dan­kylän fes­ti­vaa­leil­la 18.6. Var­si­nai­nen ko­ti­mai­nen en­si-il­ta oli 9.9.

Ul­ko­mail­la elo­ku­va on saa­nut lä­hes pelkkää ke­hua, jos­kaan fil­miä ei ole ehkä pi­det­ty ai­van Kau­rismäen par­haa­na. Useim­mil­le ar­vos­te­li­joil­le Le Hav­re on kui­ten­kin hyvän mie­len kau­rismä­keläi­nen laa­tue­lo­ku­va.

Les­ley Fel­pe­rin kir­joit­ti Va­rie­tyssä: ”Ai­ka mu­ka­va vähäi­sem­pi työ, jo­ka ei suin­kaan edus­ta mitään uut­ta suo­ma­lai­sen au­teur-oh­jaa­jan ural­la. Fil­mi ko­ros­taa ta­val­lis­ta­kin enemmän rans­ka­lais­ten elo­ku­van­te­kijöi­den vai­kut­tei­ta, sel­lais­ten kuin Mar­cel Carné (il­mi­selvä, kun huo­mioi roo­li­hen­kilöi­den ni­met), Jean-Pier­re Mel­vil­le, Ro­bert Bres­son ja muut. Mut­ta omil­la eh­doil­laan Le Hav­re on jat­ku­va nau­tin­to se­koit­taes­saan synkät ja iloi­set nuot­tin­sa sau­mat­to­mas­ti Kau­rismäen par­haan koo­mi­sen tuo­tan­non tyy­liin… kuin kuun­te­li­si bän­diä, jo­ka on räm­pyttä­nyt in­nois­saan jo vuo­si­kau­sia, ja jon­ka jä­se­net tun­te­vat tois­ten­sa ajoi­tuk­set vaik­ka ta­ka­pe­rin…”

Sc­reen Dai­lyn Jo­nat­han Rom­ney: “­Kau­rismä­ki tart­tuu sekä rans­ka­lai­sen elo­ku­van pe­rintöön että sen ajan­koh­tai­siin po­liit­ti­siin ky­sy­myk­siin työs­ken­nel­len suu­ren­moi­sen rans­ka­lais-suo­ma­lai­sen en­semb­len kans­sa. Tyy­pil­li­sen vaa­ti­ma­ton, mut­ta kim­meltävä rans­kan­kie­li­nen ti­mant­ti, jo­ka osoit­taa oh­jaa­jan ole­van upeas­ti taas elämänsä kun­nos­sa vuo­den 2006 Lai­ta­kau­pun­gin va­lo­jen pie­nen pu­do­tuk­sen jäl­keen. Eri­tyi­ses­ti rans­ka­lai­sy­leisö naut­tii tästä, mut­ta Aki­fii­lit muual­la­kin ovat tai­vaas­sa.”

T­he Te­leg­rap­hin Da­vid Grit­ter: ”­Can­ne­sin suo­sik­ki Aki Kau­rismä­ki sai ni­meä kir­joit­ta­mal­la ja oh­jaa­mal­la koi­ran­leu­ka­mai­sia, pie­niä ta­ri­noi­ta suo­ma­lai­sen elämän­muo­don mar­gi­naa­lis­ta. Mut­ta uu­sin elo­ku­va Le Hav­re si­joit­tuu nor­man­dia­lais­sa­ta­maan ja kä­sit­te­lee so­siaa­li­sia on­gel­mia, Poh­jois-Af­ri­kan pa­ko­lai­sia… Kui­ten­kaan Le Hav­re ei saar­naa. Siinä on val­tai­saa ala­ku­lon char­mia, eikä Kau­rismäen pok­ka­na esiin tu­le­va nok­ke­luus ole kos­kaan kau­ka­na pin­nas­ta. Mar­ce­lin roo­lis­sa rans­ka­lais­ve­te­raa­ni André Wilms, Kau­rismäen va­ki­tui­nen näyt­te­lijä, ihas­tut­taa ra­pis­tu­val­la ele­gans­sil­laan.”

S­lant-si­vus­ton Glenn Heath, Jr.: “­Vaik­ka­kin Kau­rismä­ki säi­lyttää aiem­mis­sa töissään val­lal­la ol­leet vä­rit, var­jot ja sä­vyt, Le Hav­res­sa näy­tetään suun­taa­van il­mei­seen sen­ti­men­taa­li­suu­teen. Mar­ce­lin ja pa­ko­lais­poi­ka Id­ris­san suh­de ke­hit­tyy yh­tei­sestä sym­pa­tias­ta, mut­ta tun­neyh­teys vä­lit­tyy tu­tun väl­jin ve­doin… Kaik­ki on niin koh­dal­laan, pait­si sil­loin, kun Kau­rismä­ki ku­lut­taa pit­kiä ai­ko­ja ta­ri­nan liik­kues­sa ou­dois­sa vink­ke­leissä. Mo­ni­mi­nuut­ti­nen hyvän­te­keväi­syys­rock­kon­sert­ti on osoi­tus Kau­rismäen pol­vei­le­vas­ta kes­kit­ty­mi­sestä. Se ei tar­koi­ta, et­teikö Le Hav­re oli­si su­loi­nen, re­le­vant­ti ja pai­koin lii­kut­ta­va­kin. Mut­ta sa­man vat­vo­mi­nen pal­jas­taa lah­jak­kaan oh­jaa­jan kierrättävän van­ho­ja ideoi­ta ke­hit­te­lemättä niitä to­tun­nai­suuk­sien yli. Ker­to­muk­sen rau­kea ko­ko­nais­ryt­mi tun­tuu vie­raal­ta Kau­rismäel­le, mikä pie­nentää yh­teis­kun­nal­lis­ta ai­het­ta, jo­ta oh­jaa­ja ai­dos­ti ha­luai­si kä­si­tellä. Tyy­li ja tee­ma eivät koh­taa tuo­reel­la ta­val­la. Fil­min eräässä koh­das­sa Mar­cel sa­noo Id­ris­sal­le: ”As­tia pa­laa läh­teel­le sii­hen saak­ka, kun­nes se sär­kyy.” Le Hav­ren osal­ta sa­maa voi sa­noa Kau­rismäestä au­teu­ris­ti­na. Hä­nen rock’n’­roll-vi­nyy­linsä on juut­tu­nut tois­tol­le.”

Bo­xof­fi­ce Ma­ga­zi­ne, Ric­hard Mowe: “­Kau­rismäen es­seet suo­ma­lai­sen yh­teis­kun­nan reu­na-a­lueil­ta ovat vah­vis­ta­neet hä­nen kan­sainvä­listä ar­vos­tus­taan. Vaik­ka­kin Le Hav­re on sa­mal­la ta­val­la yh­teis­kun­nal­li­ses­ti vi­rit­ty­nyt, se välttää saar­naa­vuu­den ja on­nis­tuu tart­tu­maan osat­to­mien on­gel­miin re­le­van­tim­mal­la ta­val­la kuin muut sa­mo­ja asioi­ta kä­sit­te­levät elo­ku­vat. Kau­rismä­ki ku­vaa elo­ku­vaan­sa kuin stu­dio­la­vas­teis­sa. Se an­taa etäi­syyttä ja luo ai­nut­laa­tui­sen mah­dol­li­suu­den tun­neyh­tey­teen hah­mo­jen ja heidän ti­lan­teen­sa kans­sa. Kau­rismä­ki ei esitä rat­kai­su­ja tai va­lit­se puol­taan, vaan to­dis­taa Frank Cap­ran ta­paan, että ih­meitä voi ta­pah­tua mitä odot­ta­mat­to­mim­mis­sa pai­kois­sa.”

Ti­me Out Lon­don, Geoff And­rew: ”…­har­vat osaa­vat ku­va­ta vä­reissä niin ihas­tut­ta­vas­ti kuin Kau­rismäen va­ki­tui­nen Ti­mo Sal­mi­nen ja hä­nen va­lai­sun­sa tuo mie­leen, ku­ten roo­li­ni­mistä saat­taa pää­tellä, Carnén ta­pai­set ”­ru­nol­li­set rea­lis­tit”. Se tai elo­ku­van mo­net ihas­tut­ta­vat ga­git eivät vie huo­mio­ta Le Hav­ren mer­ki­tyk­seltä ja voi­mal­ta (lop­pu on yllättävän kos­ket­ta­va), mut­ta ne ta­kaa­vat, että ky­se on elo­ku­vas­ta, jo­ta ku­kaan muu ei oli­si voi­nut tehdä. Jo­kai­nen ruu­tu, jo­kai­nen dia­lo­gin ri­vi (”­Ra­ha liik­kuu var­jos­sa”, sa­noo la­ko­ni­suu­teen tai­pu­va Mar­cel), jo­kai­nen roo­li (Pier­re Etaix lääkä­rinä, Jean-Pier­re Léaud te­ko­pyhänä naa­pu­ri­na) on puh­das­ta kau­rismä­keä. Vain kah­dek­san­kymp­pi­sen suo­ma­laissä­veltäjän Ei­no­ju­ha­ni Rau­ta­vaa­ran mu­siik­ki – eikä odo­tet­tu Ts­hai­kovs­ki – ää­ni­rai­dal­la tu­lee yllä­tyk­senä, mut­ta se­kin on ins­pi­roi­tu­nut va­lin­ta, ja niin kuin kaik­ki muu­kin tässä ra­kas­tet­ta­vas­sa elo­ku­vas­sa, on ar­vos­tet­ta­vaa. Omal­la eri­koi­sel­la ta­val­laan, jo­ka sisältää kui­vaa po­ke­ri­naa­mais­ta ko­me­diaa, leik­kisää kun­nioi­tus­ta klas­si­sen elo­ku­van kaa­voil­le ja ihas­tut­ta­van se­koi­tuk­sen herkkää ab­sur­dis­mia ja hellää lyy­ri­syyttä, Aki Kau­rismä­ki on tart­tu­nut ai­kam­me pai­nok­kai­siin ky­sy­myk­siin: työttö­myy­teen, ko­dit­to­muu­teen, yk­sinäi­syy­teen ja tun­teet­to­maan hyväk­sikäyttöön. Tällä ker­taa hän kä­sit­te­lee maa­han­muut­toil­miötä, mut­ta jäl­leen ker­ran sen­kal­tai­sel­la hie­no­va­rai­sel­la herk­kyy­dellä, jo­ka on ai­van liian har­vi­nais­ta tämän päivän elo­ku­vas­sa.”

Kir­joit­taes­sa­ni omaa ar­vio­ta­ni So­dan­kylän juh­la­tel­tan kah­den lop­puun­myy­dyn näytännön en­simmäi­sestä esi­tyk­sestä mie­leen tu­li tämän vuo­den Mid­night Sun Film Fes­ti­vaa­lin vie­raan, elo­ku­vaa­ja Mic­hael Chap­ma­nin lau­su­ma mie­te. ”­Jos elo­ku­van­teos­sa ajat­te­lee tai­det­ta, tu­los on huo­no. Pitää tehdä työnsä ja jättää mää­rit­te­ly muil­le.” Näin ame­rik­ka­lai­nen mes­ta­ri­ku­vaa­ja aa­mu­kes­kus­te­lus­sa Pe­ter von Bag­hin kans­sa. Ken­ties aja­tus on ol­lut Aki Kau­rismäellä­kin mie­lessä. Hänkään ei ha­lua nous­ta perä edellä puu­hun, vaan pu­huu uu­sim­man elo­ku­van­sa yh­tey­dessä an­ne­tuis­sa haas­tat­te­luis­sa elo­ku­vas­taan vain loh­dut­ta­va­na viih­teenä.

Le Hav­re on­kin viih­dyttävä, pa­ri­kin on­nel­lis­ta lop­pua sisältävä hyvän olon sa­tu. Se ker­too toi­vos­ta ja ih­mei­den mah­dol­li­suuk­sis­ta on­gel­mien saar­ta­mas­sa maail­mas­sa.

Ka­ti Ou­ti­nen esittää ar­jen ih­mistä, käytännöl­listä nais­ta, jo­ka sa­noo, et­tei ih­meitä ta­pah­du hä­nen asuin­seu­dul­laan. Ar­let­ty sai­ras­tuu pa­ha­laa­tui­seen syöpään, mut­ta sa­laa sen mie­heltään. Vai­mon mu­kaan Mar­cel on iso lap­si. Lääkä­ri lu­paa kiertää to­tuu­den ja pu­hua kuin mi­nis­te­ri.

André Wilms on Mar­cel, kengän­kiil­lot­ta­ja, jo­ka Ar­let­tyn ol­les­sa sai­raa­las­sa ot­taa sii­piensä suo­jaan Le Hav­ren sa­ta­mas­ta löytämänsä pa­ko­lais­po­jan. Lap­si, Id­ris­sa, on kym­men­vuo­tias, mut­ta leh­tiot­si­kois­sa aseis­tet­tu ja vaa­ral­li­nen. Kyt­kentöjä Al-Qai­daan­kin epäillään. To­del­li­suu­des­sa poi­ka kai­paa vain äi­din luok­se Lon­too­seen.

Mar­cel saa Eli­na Sa­lon esittämän ka­pa­koit­si­jan, he­delmä­kaup­piaan ja ko­ko kort­te­lin tuek­seen siir­to­lais­po­jan pe­las­ta­mi­sek­si. Apu on pai­kal­laan, sillä Id­ris­san perässä on liian mon­ta vuot­ta po­lii­si­na toi­mi­nut ko­mi­sa­rio san­tar­mei­neen.

Kengän­kiil­lot­ta­ja kuu­lee ra­dios­ta, kuin­ka pe­su­ko­neet tut­ki­muk­sen mu­kaan suun­ni­tel­laan ny­kyi­sin ly­hy­tikäi­sik­si, jot­ta ku­lut­ta­jan täy­tyy os­taa pian uu­si ja bis­nes pyö­rii. Kat­so­ja voi si­joit­taa pe­su­ko­nei­den ti­lal­le elo­ku­vat. Kes­ki­ver­ron ny­ky­lef­fan kat­soo hä­din tus­kin ker­ran en­nen unoh­dus­ta. Kau­rismä­ki te­kee fil­minsä ajat­to­mik­si. Hä­nen teh­taas­saan val­mis­te­taan kä­si­työnä käyttöä kestä­viä pe­su­ko­nei­ta.

Oh­jaa­jaa on syy­tet­ty kul­ta-ai­ko­ja hai­kai­le­vas­ta nos­tal­gias­ta, jo­pa mu­seaa­li­suu­des­ta. Pyr­ki­mys on kui­ten­kin iättö­myy­teen. Kau­rismä­ki luot­taa, et­tei ih­mi­sen ydin muu­tu. Mik­si siis hu­maa­nin tai­teen pitäi­si? Syi­den ja seu­raus­ten jat­ku­mo on Le Hav­res­sa ma­te­maat­ti­sen tark­kaa, ja ma­te­ma­tiik­ka­han on su­kua mu­sii­kil­le. Pai­koin Kau­rismäen hiou­tu­nut inst­ru­ment­ti soi­kin kau­niis­ti. Elo­ku­va toi­mii kuin ju­nan ves­sa. ”­Tek­niik­ka sää­te­lee es­te­tii­kan”, muis­tut­ti Mic­hael Chap­man.

Kuu­lin Kau­rismä­ki opis­ke­luai­kai­sel­ta kämppä­ka­ve­ril­ta, että tu­le­va oh­jaa­ja-kä­si­kir­joit­ta­ja te­ki lop­pu­työnsä kat­sot­tuaan erään Ro­bert Bres­so­nin fil­min yli kuu­si­kym­mentä ker­taa. Ja rans­ka­lais­mes­ta­rin vai­ku­tus on edel­leen il­mei­nen. Bres­son tu­lee mi­nul­le eni­ten mie­leen, kos­ka hän on tu­tum­pi ja lä­hei­sem­pi oh­jaa­ja mi­nul­le, kuin yllä si­tee­rat­tu­jen krii­ti­koi­den mai­nit­se­mat Mel­vil­le, Carné ja kump­pa­nit. Le Hav­re on bres­so­ni­lai­sit­tain tiu­kas­ti ra­jat­tua, tark­kaa il­mai­sua. Mut­ta per­soo­nal­li­ses­ti se on myös haus­kin­ta ja va­pau­tu­nein­ta Kau­rismä­keä kos­kaan. Va­loi­sa ja kut­su­va fil­mi hen­gittää, se hen­kii po­si­tii­vi­suut­ta. Le Hav­re on siis hyvää viih­dettä.

On­ko se kestävää tai­det­ta, jää nähtäväk­si. Can­ne­sis­sa Le Hav­re ei kel­van­nut ju­ryl­le pal­kin­noil­le saak­ka. Muual­ta pal­kin­to­ja sil­le sa­taa yk­si toi­sen­sa jäl­keen. Can­ne­sin ju­ryn näkö­kan­to­ja voi ar­vail­la. Ehkä Le Hav­rea pi­det­tiin liian ke­vyenä, liian­kin viih­teel­li­senä Kau­rismä­kenä? Tu­li­tik­ku­teh­taan tyttö ja Mies vail­la men­nei­syyttä ovat oh­jaa­jan päätöitä, ka­ru­ja ja ko­via ver­tai­lu­koh­tia, koh­tuut­to­mia­kin. Eikä Le Hav­re ta­voit­te­le sitäkään kir­peän­su­lois­ta tun­nel­maa, jo­ta Kauas pil­vet kar­kaa­vat edus­ti. Polt­ta­van ajan­koh­tais­ta ai­het­ta kä­sit­te­levästä Kau­rismä­ki-viih­teestä puut­tuu ana­lyy­sin kirk­kaus. Sik­si huo­mio kiin­nit­tyy tai­tei­li­jan ma­nee­rei­hin, nii­hin klas­si­sen elo­ku­van kaa­va­mai­suuk­siin, mistä ul­ko­mai­set­kin krii­ti­kot – po­si­tii­vi­ses­sa sä­vyssä kyllä – pu­hui­vat.

Rans­kan kie­li va­paut­taa elo­ku­van oh­jaa­jan hel­ma­syn­nistä, haas­tat­te­lu­lau­sun­nois­ta­kin tu­tus­ta ta­va­ra­mer­kistä, nok­ke­las­ta kau­rismä­ki­pu­hees­ta. Aiem­min hen­kilöi­den töksäyttämät rep­lii­kit te­kivät hah­mois­ta yh­den­mu­kai­sia kä­si­kir­joit­ta­jan ää­ni­tor­via, mikä pa­him­mil­laan, au­teu­ris­min var­jo­puo­le­na, ra­ja­si sinänsä eri­no­mais­ten näyt­te­lijä­va­lin­to­jen per­soo­nal­lis­ta käyttöä ja tul­kin­nal­lis­ta liik­ku­ma­va­raa.

E­li­na Sa­lo ja Ka­ti Ou­ti­nen saa­vat Le Hav­res­sa­kin kat­so­jan olon ko­toi­sak­si, olem­me tur­val­li­ses­sa seu­ras­sa. Kum­pi­kin on ta­val­laan suo­mi­fil­min ai­doim­pia aar­tei­ta. Tois­sa­kesän So­dan­kylän vie­raan Ro­bert Gué­di­guia­nin elo­ku­vien va­kio­kas­vo, hie­no Jean-Pier­re Dar­rous­sin on var­ma ko­mi­sa­rion roo­lis­sa, vaik­ka hah­mon kään­ty­mys lo­pus­sa jää­kin epämääräi­sek­si.

Kau­rismäen Bo­hee­mielämässä ja Ju­has­sa kou­li­ma André Wilms on eri­no­mai­nen pää­roo­lis­sa. Chap­li­nin kul­ku­rin ja Ta­tin her­ra Hu­lot´n ta­voin kengän­kiil­lot­ta­ja hoh­taa ympä­ril­leen lem­peää va­loa. Wilms on Le Hav­ren hen­ki ja elämä. Kes­kei­nen po­jan roo­li – Id­ris­sa­na nuo­ri Blon­din Mi­guel – on sen si­jaan hu­kat­tu. Oh­jaa­ja ei saa luon­net­ta esiin en­si­ker­ta­lai­sel­ta, ja roo­liin voi­si­kin vaih­taa ke­net ta­han­sa – niin kuin Lai­ka-koi­ran koh­dal­la on ta­pah­tu­nut – minkään muut­tu­mat­ta. Mo­lem­pien, pa­ko­lais­po­jan ja koi­ran, tehtävänä on edus­taa asioi­ta elo­ku­vas­sa, ne jäävät vain mer­keik­si.

Is­kevää gangs­te­rial­kua lu­kuun ot­ta­mat­ta si­vu­juon­teet nuu­tu­vat. Pistäy­ty­mis­roo­lis­sa­kin vai­kut­ta­va Ilk­ka Koi­vu­la, ko­ko ole­muk­sel­laan ai­na läsnä ole­va ja si­ten rans­ka­lai­sil­le kol­le­goil­leen oi­va ver­rok­ki, is­kee lui­hin ja yti­miin en­simmäi­siin ku­viin il­mes­tyessään. Kau­rismäen mas­kot­ti Jean-Pier­re ”400 kep­pos­ta” Léaud ei nyt saa tu­kea pitkästä, kun­niak­kaas­ta elo­ku­val­li­ses­ta pe­rinnöstään eikä tuo lisäar­voa Le Hav­reen. Rans­ka­lai­sen elo­ku­van iko­ni tuh­laan­tuu ko­ris­tee­na muu­ta­maan ku­vaan. Hah­mon il­keys ja pik­ku­mai­suus on tur­han il­meistä, eikä hen­kilö tun­nu niin vaa­ral­li­sel­ta, että oli­si sen pai­nok­kaan otok­sen ar­voi­nen, jos­sa bres­son­mai­ses­ti ano­nyy­mi ja stil­liin jäävä kä­si tart­tuu pa­han­te­kijään.

Jäl­leen ker­ran van­ha kun­non rok­ken­roll rä­mi­see, mut­ta nyt ei juu­re­va­na koh­taus­maus­tee­na, vaan ko­ko­nai­se­na jak­so­na. Litt­le Bo­bin (Ro­ber­to Piaz­za) nos­tal­gia­rok­ki nie­lee muu­ten kun­nioi­tet­ta­van tii­viistä fil­mistä kal­li­sar­voi­sia mi­nuut­te­ja.

Le Hav­re kun­nioit­taa kau­niis­ti kris­til­listä pe­rus­sa­no­maa, lä­himmäi­sen pal­ve­le­mis­ta. Mar­ce­lin men­tyä ras­kaan päivän päät­teek­si nuk­ku­maan, Ar­let­ty kiil­lot­taa mie­hensä työ­kengät. Ar­let­tyn sai­ras­tut­tua poi­ka tart­tuu vuo­ros­taan har­jaan. Ai­van lo­pus­sa ta­pah­tuu se ih­me­kin, elo­ku­van kai­vat­tu, mut­ta ai­noa yllä­tys.

Jou­luk­las­si­kos­sa Ih­meel­li­nen on elämä naa­pu­ria­pu her­kistää, kos­ka yh­teisöl­li­syys on elo­ku­vas­sa vaa­ran­tu­nut. Le Hav­res­sa he­delmä­kaup­pias ja muut naa­pu­rit ovat jo al­ku­jaan hyvän­tah­toi­sia ja har­mit­to­mia. Tässä ta­ri­nas­sa pu­hal­le­taan sa­maan hii­leen vas­tuk­sit­ta. Sik­si Hap­py End ei tun­nu an­sai­tul­ta palk­kiol­ta sen enempää hen­kilöil­le kuin kat­so­jal­le. Särmättömässä ta­ri­nas­sa Kau­rismäen pel­kis­tet­ty tyy­li lä­hes­tyy for­ma­lis­mia, liian­kin tyy­li­puh­das­ta elo­ku­vaa. (HB)