Super 8 –elokuvan ensimmäinen otos on niin simppeli ja nerokas, että voisi melkeinpä uskoa mestarinäyttelijä Philip Seymour Hoffmania, jonka mielestä ohjaaja-käsikirjoittaja J.J. Abrams on taiteilija.
Super 8 –elokuvan ensimmäinen otos on niin simppeli ja nerokas, että voisi melkeinpä uskoa mestarinäyttelijä Philip Seymour Hoffmania, jonka mielestä ohjaaja-käsikirjoittaja J.J. Abrams on taiteilija. Tai ehkä Abrams onkin artesaani, filmin käsityöläinen. Ohjaaja-käsikirjoittajan hyvässä mielessä harrastajamainen intoilu tuottaa tuloksia, jotka sotkuisuudessaan ohittavat liian täydellisiksi puleeratut elokuvat. Super 8 on tosi mukava nuorten seikkailufantasia.
Super 8:n puberteettisissa kaitafilmiharrastajissa Arkajalkojen villi meno yhtyy Viisikko-seikkailuun. Näillä 13-14 –vuotiailla on yön pimeydessä mysteerin jäljillä samoillessaan Pertsan ja Kilun dilemma: uskaltaako vielä eteenpäin vai mennäkö jo kotiin? Hauskasti tätä valottaa joukon vanhin ja kookkain Martin (Gabriel Basso), jolla yleensä on ensimmäisenä pupu housuissa. Sivurooliin jäävä Preston (Zach Mills) on uskottava, koska eihän kiinteinkään jengi voi olla koossa ihan koko aikaa.
Vain koira (melkein) unohtuu klassisesta varhaisnuorisolle suunnattujen tarinoiden kaavasta. Abrams on sanonut olevansa tarinoita tehdessään kiinnostunut rakentamaan sillan arkitodellisen ja poikkeuksellisen välille. Super 8:n naapurinpoikarukkaporukka joutuu yliluonnollisen alienin lisäksi kohtaamaan ensimmäistä kertaa toisen vieraan ja arvoituksellisen elämänmuodon: tytön.
Ohiolainen poliisin poika, 14-vuotias Joe Lamb (debyyttinsä tekevä Joel Courtney) maskeeraa zombeja kaverinsa Charlesin (Riley Griffiths) ohjaamaan ja kirjoittamaan pähkähulluun The Case -lyhytelokuvaan. (Lopputekstien aikana ei kannata kiirehtiä pois teatterista: nuorten itsensä käsikirjoittama ja näyttelemä The Case nähdään krediittien vieressä kokonaan – elokuvassa siitä on vain pätkiä.)
Super 8-kameroilla yksityisetsiväjuttua kuvatessaan kaitafilmille tallentuu vahingossa valtaisa junaonnettomuus ja myös jotain liikkuvaa, jonka armeija haluaa pitää salassa kansalaisilta. Ilmavoimien miehet ja yössä saalistava se jokin toisesta maailmasta sekoittavat Lillianin pikkukaupungin elämän kertaheitolla. Armeija hyssyttelee ja pimittää tietoja kaupunkilaisilta. Oikeilla jäljillä on vain Joen ja Charlesin murrosikäinen kuvausryhmä. Varhaisteini Alice Dainard (Elle Fanning) on houkuteltu zombidekkaria syventäväksi naishahmoksi. Tiimin täydentävät räjähdysekspertti Cary (Ryan Lee), muita päätä pitempi Martin ja hännänhuippu Preston.
Tosin kaikki eivät vielä ihan ymmärrä, miten The Casen käsikirjoitukseen etsivälle lisätty vaimo syventää elokuvaa – ”makes it deeper”. Varhainen merkki syvenemisestä on kuitenkin se, että ihastuksen siemen saa Joen sensuroimaan kavereidensa kieltä tytön läsnä ollessa. Ei saa sanoa ”pussy”!
Sheriffinapulaisena toimiva isä (Kyle Chandler) kehottaa Joeta pysymään erossa Alicesta. Jackson Lamb pitää tytön isää Louis Dainardia (Ron Eldard) osasyyllisenä pojan äidin kuolemaan johtaneeseen tapaturmaan terästehtaalla. Muistoksi Joelle on jäänyt vain kuva äidistä medaljongissa, jonka Jackson antoi vaimolleen lapsen synnyttyä. Mutta poika kapinoi ensimmäistä kertaa isäänsä vastaan: – Alice on kiltti minulle, huutaa Joe ja tapaa salaa tyttöä, johon poika tuntee saaneensa kerralla sekä ensimmäisen, toisen että kolmannen asteen yhteyden.
Tuottaja Steven Spielbergin vaikute näkyy eniten toimintakohtausten tehosteissa. Armeijan tulivoiman ja alienin ylivoiman törmäyksistä syntyy Jurassic Parkin ja Maailmojen sodan kaltaista sähköistä rytinää, hajoavien autojen, junien ja bussien korvia huumaavaa runttausta. E.T. ja Kolmannen asteen yhteys näkyvät Super 8:n korkeissa ”tuotantoarvoissa” – joista pikku-Spielberg tarinan sisällä, Charles lyhytelokuvan ohjaaja-tuottajana, jaksaa joka välissä tiimiä muistuttaa.
Elokuvan yhteydessä on mainittu tavallisimmat 70-80 –lukujen verrokkifilmit. Mutta avaruusuhan perinne on kaukaisempi. Armeijan epäluulo alieneita kohtaan ja vyöryvät tankit niiden perässä pihoja sotkemassa näkyivät jo William Cameron Menziesin filmissä Invaders from Mars (1953). Siinäkin pikkupoika huomasi öisiin harrasteisiin (tähtien tarkkailu) herätessään, että kaupunkiin on saapunut kaukaisia vieraita. 50-luvulla avaruusoliot olivat enimmäkseen hyökkääjiä, joten Invaders from Mars vastaa telaketjuilla ja tulivoimalla. Super 8:n tapaan Invadersissa monsterin piilo on maan alla ja ratkaisevia taistoja käydään pimeissä tunneleissa.
J.J. Abrams pystyy ilahduttavasti pitämään ilmassa monta palloa samaan aikaan. Mysteeri esitellään, keskeisten henkilöiden luonteet ja keskinäiset suhteet rakentuvat ja taustat kerrotaan osana stoorin kehittelyä. Tärkeän taustatarinan saa myös filmin alien vanhoilta filmeiltä näkyvässä kohtaamisessa tiedemiehen, tohtori Woodwardin (Glynn Turman) kanssa. Odotuksia täyttävien kaavamaisuuksien oheen Abrams sijoittaa kuin ohi mennen ja alleviivaamatta ituja ja vihjeitä, joihin katsoja voi tarttua, jos juonelta ehtii ja haluaa. Näitä ovat esimerkiksi kehitysaskeleet, joilla Joe etenee omaksi persoonallisuudekseen, irti pompottelevasta kaveripiiristä, hallitsevasta isästä ja jopa palvotusta äidin muistosta. Joelle, niin kuin monille muillekin, elokuva on väline kohti omaa elämää ja toisen kohtaamista.
Näppärä käsikirjoitus ja vuoropuhelun koukuttava ”flow” saavat tämän äärimmäisen viihdyttävän ja porukkahenkisen elokuvan virtaamaan nautittavasti alusta loppuun. Henkilövetoisuuden varmistaa Abramsin filmiin löytämien nuorten verraton yhteispeli ja -karisma. Riley Griffiths on kaitafilmintekijänoviisina energinen tiiminvetäjä ja organisaattori, eikä lainkaan se porukan pullukka, josta väännettäisiin helppoja vitsejä katsojille. Charles on päällepäsmäri, mutta sivusilmin herkästi haavoittuva ihannetytön kilpakosija. Griffiths on täysin uskottava ohjaaja-käsikirjoittaja-tuottaja, minikokoinen Orson Welles.
Elle Fanningin poikkeuksellinen lahjakkuus ja viehätys huomattiin jo Somewhere-filmin (ainoana) ilopilkkuna. Nyt hän saa esitellä skaalaansa lausuessaan meta-elokuvan repliikkejä juna-asemalla. Ensin tyttö lumoaa pojat – ja katsojat – eläytymällä täydellisesti dialogiin kuin synnynnäinen ”metodisti”. Varsinaisessa otoksessa – kun Super 8 –kamera on viimein ladattu filmikasetilla — Fanningin kuten muidenkin on huudettava vuorosanansa tilanteeseen sopivalla kökköydellä niitä tuotantoarvoja produktioon tuovan junan kolistessa taustalla.
Super 8:n yllätys on se, että Abrams on löytänyt jo kokeneen Fanningin vastanäyttelijäksi ensikertalaisen Joel Courtneyn. Hän on ns. natural, luonnonlahjakkuus. Joko Courtneyllä on hieno ura edessään (kunhan vain ei seuraa River Phoenixin ja Brad Renfron esimerkkiä) – tai sitten nuori mies vain on juuri sopiva Joen rooliin juuri tässä ikävaiheessa. Abrams on löydöstään niin innoissaan, että antaa Joen silmien kostua joka toisessa otoksessa, mikä tuo mieleen Shirley Templen sanat: Herra ohjaaja, haluatteko kyynelten valuvan puoliposkeen vai ihan alas asti? Siltikin kameran edessä varttuva Joe ja kypsempi Alice ovat kertakaikkisen hellyttävä pari.
Esimerkki Abramsin taidoista on kohtaus, jossa Joen zombieksi maskeeraama Alice leikkii hahmollaan. Kun valloittava Ryan Lee retkueen villikko-Caryna ja pyrotekniikka-asiantuntijana saa räjäytellä paikkoja pikkupommeillaan, Joel Courtneylle on filmiryhmässä varattu maskeeraajan vähemmän maskuliininen työ. Mutta Caryn pommit karkoittavat kaikki ympäriltä, Joe suteineen taas pääsee lähelle, ihan Alicen iholle. Zombi-hahmossaan kujeileva Alice puraisee leikkisästi poikaa. Kun Alice vetäytyy, näemme Joen kaulassa huulipunan hennot kosketusjäljet. Kiertotietä poika on saanut ensisuudelman. Sen hämmentävän onnellinen humahdus näkyy Courtneyn kasvoilta, vaikka Joe ujouttaan kääntääkin naamansa pois Alicesta. Kohtaus kestää vain muutaman sekunnin, mutta on määräävä parin tulevan, kenties yhteisen tarinan kannalta.
Super 8:aa on ehditty jo verrata kotimaiseen Rare Exportsiin. Kumpaankin elokuvaan sukelletaan päivyrin kautta, niissä heitetään sädetikku ammottavaan monttuun, kuullaan arvoituksellisia paukahduksia ja molemmissa kerätään kotitalouskoneita alienin tarkoituksiin. Jalmari Helanderin Rare Exportsissa yksinhuoltajaperheen tarina suodattaa Spielbergin lempeän hengen kotimaisittain, jouluelokuvan ja kauhuleffan lajityyppien omaperäisenä törmäyksenä. Super 8 on sittenkin vähemmän Spielbergin tapainen intiimin intensiivinen yksilöstoori. Abrams kuvaa enemmän George Lucasin tyyppistä tasa-arvoista ja riehakasta ryhmädynamiikkaa — niillä suurilla tuotantoarvoilla. Abrams onkin tunnustanut olevansa juuri sitä Star Wars –sukupolvea — joka joidenkin mielestä pilasi amerikkalaisen elokuvan.
Elokuvassa on superrealistista onnettomuuskuvaa ja veristäkin väkivaltaa. Paras yleisö sille lienee sen roolihahmojen ikäryhmä. Myös vanhemmat, jotka muistavat esiteinielämän prioriteetit nauttivat varmasti Abramsin vilpittömänoloisista silmäniskuista. Erityisesti suosittelen Super 8:aa 70 ja 80 –lukujen nostalgikoille. He vielä muistavat kaupallisen ja epäkaupallisen musiikin rintamalinjat hippien ja diskohileiden välillä. Musiikkina kuullaan poikien karaokena laulettu yhden hitin ihmeen The Knackin My Sharona ja myös Chicin fiksua diskoa, Le Freak.
Lisäksi tämä elokuva kuuluu niille, jotka ovat joskus kelanneet kaitafilmirullaa auki valoa vasten nähdäkseen, mitä se on syönyt. Super 8 on täynnä kaitafilmiromantiikkaa. Kuulemme projektorin narinan ja häikäistymme sen valosta, kun pojat katsovat kuvattua materiaalia valkokankaalta. Filmissä käytetään kahta eri kameramerkkiä 70-luvulta. Charlesin ensimmäisestä kamerasta Eumig Makro Sound 65 XL:stä rikkoutuu linssi kamerajalustan kaaduttua alun junakohtauksessa. Lyhytfilmin loppuunsaattamiseksi Joe ”lainaa” isältään Kodak Ektasoundin (malli ehkä 140 tai samannnäköinen Supermatic 200 Sound). Sillä isä on kuvannut Joeta ja tämän äitiä. Super 8 mm kaitafilmit pyörivät kankaalla tämän tästä.
Abrams on sanonut, että filmille tehtyjen ”analogisten elokuvien katsominen on voimakkaampi kokemus kuin digitaalisten”. Super 8 onkin tekijän rakkaudentunnustus kaitafilmikaseteille, vanhoille kameroille, projektoreille, käsikäyttöisille katselu- ja editointilaitteille. Super 8:ssa ne hehkuvat harrastusinnostuksen, mielikuvituksen, käsityön ja yhdessä tekemisen elinvoimaista autuutta.
Minä hankin Super 8 –kameran vuonna 1978. Samana vuonna löysin Lontoosta ensimmäisen Sanyon walkmanin, vyöllä kannettavan kasettisoittimen, jota kuunneltiin pienillä korvakuulokkeilla. Abramsin elokuva sijoittuu vuoteen 1979, joten siinä esitellään nuo molemmat ihmeet. ”Vai on nuorisolla nykyään stereotkin”, sanoo tarinan sheriffi. ”Mihin tämä maailma on menossa?”
Ehkä yhteisymmärrystä kohti, ainakin 70-luvun loppuun sijoitetun Super 8:n kohdalla. Siinä vastakohdat lähentyvät toisiaan avaruudellisissakin mitoissa. Näemme erilaisia perheitä, jotka kaikki yrittävät parhaansa. Väärinkäsitykset ovat korjattavissa ja sukupolvien välinen kuilu ylitettävissä. Lopuksi Jackson Lamb sulkee poikansa syliinsä sanoen vain ”I got you!” – merkiksi, että pojan viesti on viimein mennyt perille ja ymmärrys lisääntynyt molemmilla.
Keskeinen elementti elokuvassa on sen itseensä kohdistuvat viittaukset. Dekkarikauhua tekevät pojat puhuvat tuotantoarvoista ja sujuvasta dialogista. Vuoropuhelussa sanoja ”I love you” seuraa ”I love you, too”, koska se tekee sujuvan vaikutelman – ”It flows”, sanoo Charles. Samalla periaatteella toimii myös kaveripuhe, buddy talk. Kun The Case –elokuvassa sotilas kohtaa sankarietsivän, he muistelevat yhteistä aikaansa Vietnamissa. ”You’re a good friend”, sanoo toinen, ja toinen vastaa: ”You’re a good friend, too.” (Sananvaihto kuullaan varsinaisen elokuvan sisällä, mutta lopputekstien aikana nähtävästä The Case-lyhäristä se on paljon puhuvasti leikattu pois. Abrams tai hänen leikkaajansa Maryann Brandon ja Mary Jo Markey ovat hylänneet sen toisteisena: liika ”flow” on liikaa. Tai sitten Charlesille on tullut eepoksensa editointivaiheessa itsekriittisyyden puuska.)
J.J. Abramsin ohella sellaiset ohjaajat kuin Steven Spielberg, Peter Jackson ja Tim Burton ovat tehneet ensimmäiset elokuvakokeilunsa superkasilla. Yhdestä kasetista sai 3 minuuttia 20 sekuntia valmista elokuvaa. Piti vain odottaa, että rulla palasi kehityksestä. Nykyisin digivideokameroilla voi kuvata edullisesti tuntikausia heti valmista tuotosta. Kaikki syyt olla ryhtymättä elokuvantekijöiksi ovat tekosyitä. Töihin siitä! (HB)