Mai­nio elo­ku­va. On ni­mittäin aiem­min osoit­tau­tu­nut pe­rin vai­keak­si ku­va­ta ta­jun­nan­vir­tap­ro­sais­tien saa­ti –­ru­noi­li­joi­den aja­tuk­sia elo­ku­vas­sa. Hen­ry Mil­le­rit ja Wil­liam Bur­rouugh­sit osoit­tau­tui­vat liian vai­keik­si.

Ron Eps­tein ja Jeff­rey Fried­man on­nis­tui­vat ta­voit­ta­maan Al­len Gins­ber­gin, beat-ru­noi­li­joi­den oman or­jan­tap­pu­rat­to­man jee­suk­sen, ru­no­jen mer­ki­tyk­sen yh­distämällä ani­maa­tio­ta, pseu­do­haas­tat­te­lu­ja, ta­kau­mia ja oi­keus­sa­lid­raa­maa. Var­sin­kin vii­mei­nen aree­na an­taa mah­dol­li­suu­den ymmärtää, mistä huu­me­hou­rui­sis­sa ja ho­moe­root­ti­sis­sa ly­rii­kois­sa oi­keas­taan oli ky­se.

Ru­not am­men­si­vat Char­lie Par­ke­rin ja kump­pa­nei­den va­pai­ta muo­toa, ja ho­mo­sek­suaa­li­suus oli vain vä­li­ne ku­va­ta sitä, että lop­pu­jen lo­puk­si ih­mi­nen on ai­na eri­lai­nen kuin toi­nen. Bio­lo­gi­ses­sa mie­lessä sa­ma, mut­ta men­taa­li­ses­ti ei ku­kaan voi ol­la juu­ri sa­man ver­ran sub­jek­ti tai ob­jek­ti elämän vii­da­kos­sa.