Kun ky­se on suo­ma­lai­sen, viat­to­man po­pu­laa­ri­kult­tuu­rin ah­mi­mi­sa­jan­kau­den tuot­teis­ta, mistä muus­ta voi al­kaa kuin hen­kilö­koh­tai­ses­ta?

Ma­ka­sin vuon­na 1975 puh­jen­neen um­pi­suo­len ta­kia OYKS:s­sa, kun isä toi mi­nul­le Tam­men kel­ta­selkäi­sen uu­sin­ta­jul­kai­sun, Mar­ton Tai­gan Va­leh­te­lin si­nul­le, Zo­ril­la. Fik­su isä, kos­ka hän ar­va­si, että mi­nun on pak­ko kir­ja lu­kea, oli se sit­ten mitä ta­han­sa. Ah­min­kin 1970-lu­vul­la kaik­ki Tai­gan uu­sin­ta­pai­nok­set ja van­hat ha­pe­ro­selkäi­set al­ku­peräi­set, mitä Ou­lun di­va­reis­ta löy­sin. Mut­ta yhtään Out­si­de­ria en jak­sa­nut. Isä­ni sa­noi­kin pa­ri vuot­ta sit­ten, että oli yrittä­nyt fak­si­mi­le­ja tai­val­taa kro­no­no­lo­gi­ses­sa jär­jes­tyk­sessä, mut­ta in­to lop­pui: oli­vat van­hen­tu­nei­ta ja lap­sel­li­sia. Tämä alus­ta­nee hy­vin Kork­ki/­Lip­pos-e­lo­ku­va­jul­kai­sun tuo­mia mie­len­liik­keitä.

Kal­le-Kus­taa (sic) Kor­kin ja Pek­ka Lip­po­sen seik­kai­lut syn­tyivät alun pe­rin suu­ren maail­man tyy­liin ly­hyinä cliff­han­ger-kuun­nel­mi­na ra­dioon. Out­si­der eli toi­mit­ta­ja Aar­ne Haa­pa­kos­ki oli tä­ten jo pe­rin tun­net­tu kynäi­lijä, kun kak­sik­ko pan­tiin val­kon­kan­kaal­le. Kuun­nel­mien me­hu­kas Oke Tuu­ri jou­tui Pek­ka­na si­vu­roo­liin, ja Rei­no Val­ka­ma loi luul­ta­vas­ti lo­pul­li­ses­ti suo­ma­lai­seen ta­jun­taan ark­ki­tyy­pin sa­vo­lai­ses­ta kes­ki-ikäi­sestä mie­hestä. Pek­ka än­kyt­ti ja tois­ti n-n-n-näkäräistään ja p-p-p-pirs­kat­tiaan lup­sa­kan sa­von­kie­lensä lo­mas­sa, tun­tui nai­siin­me­nevältä ja pi­hiltä. Sa­vo­lai­nen ei täl­lais­ta ih­mis­tyyp­piä ole tun­te­nut­kaan. Ny­ky­kat­san­nos­sa tämä dra­ma­tur­gi­nen va­lin­ta li­ki pi­laa­kin ko­ko elo­ku­van.

Kuin vas­ta­pai­no­na kaik­ki Joel Rin­teen Kork­ki-koh­tauk­set tun­tu­vat ajat­to­mil­ta. Cu­ra­cao-liköö­riin ja­lo­ki­ven kät­ke­neen eteläa­me­rik­ka­lai­sen gi­go­lon pal­jas­ta­mi­nen kestää ai­kan­sa Hol­lywood-ver­tai­lun.