Ren­ny Har­lin ei ole pei­tel­lyt sitä, mitä mo­ni li­be­raa­lik­si it­seään mieltä­nyt on jättä­nyt sa­no­mat­ta. Myön­netään nyt suo­raan, että ko­ko su­ku­ni on ta­pel­lut en­si­si­jai­ses­ti kom­mu­nis­mia vas­taan riip­pu­mat­ta siitä, oli­ko po­liit­ti­nen kan­ta va­sem­mis­to­lai­nen tai ke­pu­lai­nen.

Näin ol­len ih­meek­se­ni huo­ma­sin, että nau­tin Har­li­nin so­tae­lo­ku­van suo­ra­su­kai­ses­ta po­li­tii­kas­ta, sillä se rin­nas­taa Suo­men tal­vi­so­dan Venäjän ai­na­kin osin ma­si­noi­maan Geor­giaan kuu­lu­van Etelä-Os­se­tian mie­hi­tyk­seen. Näin on vaik­ka rin­nas­tus on­tuu. Mui­ta­kin ih­me­tyk­sen ai­hei­ta, oh­jaa­jan kan­nal­ta myön­tei­siä, voi ot­taa esil­le.

Hy­vin ei ala. Har­lin tun­tuu maail­mal­la epäon­nis­tu­van cas­tin­gis­saan ai­van sa­moin kuin en­ti­nen kump­pa­nin­sa Mar­kus Se­lin Suo­mes­sa. Epäus­kot­ta­van oloi­nen so­ta­kir­jeen­vaih­ta­ja (Ru­bert Friend) näyt­te­lee kuin kylmä ka­la. Toi­vot­ta­vas­ti näin ta­pah­tuu Har­li­nin oh­jas­tuk­ses­sa, sillä muu­ten ky­seessä on suu­ren luo­kan vir­he Frien­din am­ma­tin­va­lin­nas­sa. On­nek­si ku­vaa­jaa esittävä Ric­hard Coy­le te­kee us­kot­ta­van ja sym­paat­ti­sen kah­mo­tel­man pat­sas­te­li­jan vie­ressä. Mo­ni ni­mittäin lo­pet­tai­si elo­kuv­can kat­so­mi­sen ly­hyeen, var­sin­kin kun ko­ko al­ku­ke­hit­te­ly ku­luu kli­sei­sen toi­mit­ta­ja­juo­pot­te­lun mer­keissä.

Sekään ei au­ta, että mu­kaan on hou­ku­tel­tu taan­noi­sia ni­miä (e­del­leen kau­nis Heat­her Gra­ham ja ei enää ko­vin kau­nis Val Kil­mer), joi­den tär­kein tehtävä on pitää ku­vauspäivät mi­ni­missä ja luo­da suur­tuo­tan­non mie­li­ku­vaa mai­nos­ju­lis­tei­siin. Pre­si­dent­ti Mi­hail Saa­kash­vi­li­na täy­sin epäus­kot­ta­va An­dy Gar­cia te­kee pal­jon mi­nuut­te­ja, mut­ta suo­ri­tus tun­tuu päivässä pur­ki­te­tul­ta.

Sentään Joh­nat­hon Sc­haech geor­gia­lais- ja jo Kub­ric­kin Eyes Wi­de Shu­tis­sa säväyttä­nyt Ra­de Ser­bed­zi­ja venäläis­ve­te­raa­ni­na te­kevät am­mat­ti­mai­sen suo­ri­tuk­sen.

Myön­tei­nen yllä­tys on sit­ten suo­ma­lai­nen Mik­ko Nou­siai­nen, jo­ta olen jos­kus tölväis­syt hä­vyttömäs­ti siitä, että hä­net on va­lit­tu vää­riin roo­lei­hin. Sym­paat­ti­ses­ta mie­hestä on saa­tu us­kot­ta­va ka­sak­ka­palk­ka­so­tu­ri, vaik­ka vä­hem­millä­kin ta­tuoin­neil­la oli­si sel­vit­ty.

Näyt­te­lijöistä ei si­ten ko­ko­nai­suu­te­na ole juu­ri apua. Mistä löy­tyy syy myön­tei­seen yllä­tyk­seen? Oh­jaa­jan omas­ta leipä­la­jis­ta, toi­min­nas­ta, se ei löy­dy, vaan siitä, että Har­lin ku­vaa il­mei­sen hy­vin si­vii­liväestön ase­maa sisäl­lis­so­das­sa, jo­hon osal­lis­tuu ul­koi­sia, yli­voi­mai­sia ja ter­ro­riin pyr­ki­viä voi­mia.

Sekään ei oi­keas­taan hait­taa, että Har­lin unoh­taa täy­sin Geor­gian hal­lin­non ty­perät toi­met, joil­la se yrit­ti tu­kah­dut­taa se­pa­ris­tien toi­met Etelä-Os­se­tiass­sa ja Ab­ha­sias­sa. Ver­ta ei ai­na kan­na­ta kai­vaa edes omien ra­jo­jen sisällä. Vas­ta­vuo­roi­ses­ti hän ei de­mo­ni­soi venäläi­siä.

Sekään ei hait­taa, että tal­vi­so­dan ti­lan­ne oli täy­sin toi­nen. Suo­mi oli yh­tenäi­nen maa. Suo­ma­lai­sis­ta kom­mu­nis­teis­ta vain pro­mil­le ha­lu­si Neu­vos­to­lii­ton hyökkäystä ja val­tao­sa päin­vas­toin mars­si rin­ta­mal­le. Se ei hait­taa, kos­ka tämä on elo­ku­vaa.