Motörheadin nokkamies Lemmy Kilmister tuntuu uudessa dokumentissaan turhia katumattomalta mieheltä.
Motörheadin nokkamies Lemmy Kilmister tuntuu uudessa dokumentissaan turhia katumattomalta mieheltä. Enpä minäkään paljon muuta kadu kuin kahta 1980-luvun taitteessa tehtyä virhettä: en lähtenyt katsomaan Motörheadin sekoilua Koria Rollin lavalla enkä seuraavana kesänä mennyt seuraamaan Clashia ja Graham Parkeria Ruisrockiin.
Jo tämä kytkentä kertoo, missä on Motörheadin suuruus. Sen hengen pystyy tavoittamaan niin hevikeisari kuin punkkari ja rhythm and blues -fani.
Dokumentti tavoittaa taustatekijät erinomaisesti. Lemmyn suurimmat vaikutteet olivat Elvis, Little Richard ja Jerry Lee Lewis, jotka keksivät koko rock ’n rollin mustien muusikoiden ja kantrimiesten töiden pohjalta. Tämä svengi soi yhä Lemmyn bassossa, jonka soundi on ainutlaatuinen. Marshallin vahvistin pannaan särölle, ja miehen komppikitaramaisesti plektralla soittama basso vie biisiä eteenpäin, eikä tyydy luomaan pelkkää rytmipohjaa yhdessä rumpalin kanssa. Kähisevä ääni soi ihmeen melodisesti, vaikkakin kapealla alalla.
Lemmystä on kirjoitettu niin paljon, että luulisi dokumentin suistuvan ennalta-arvattavuuteen. Pienet helmet kuitenkin pitävät mielenkiinnon yllä.
Jo alussa, kun mies hakeaa Beatlesin monoboksia levykaupasta, kuullaan tarkka aikalaiskuvaus. Kilmister näki bändin Liverpoolissa jo ennen Love Me Dota. Hänen mukaansa on juuri toisinpäin kuin luullaan eli Beatlesit olivat alun paljon kovempia kundeja kuin Stonesit. Jälkimmäiset tulivat Lontoosta taidekoulutaustalla, kun toiset olivat satamakaupungin työläispoikia, jotka olivat pärjänneet jo Hampurin epämääräisissä oloissa.
Kunnianosoitus Beatlesille on elokuvan parasta musiikillista antia, kun ukko kähisee lavalla Beatlesin tutuksi tekemää Larry Williams –klassikkoa ”Bad Boy”. On myös hienoa nähdä hänet löylyissä Brian Jamesin jälkeisen Damnedin kanssa.
Lopullinen totuus kuullaan myös miehen keräämän natsimemorabilian taustoista. Hän keräilisi Israelin armeijan asepukuja, jos ne olisivat modernin sotahistorian näyttävimpiä.
Lemmyn täysi teeskentelemättömyys on harvinaista rockkuvioissa. Hän ei emmi myöntää syövänsä verenpaine- ja sokeritautilääkkeitä. Kuinka moni tekee samoin?
Tylyn miehekkyyden alla on itsetuntoa, mutta myös salaisuuksia. Aika moni kaveri sanoo miehen loppujen lopuksi olevan naisten kasvattama pehmo, joka on varustettu suurella sydämellä. Eli 1960-luvun tyttöbändin lyriikoiden pohjalta: ”He’s a good bad but he ain’t no evil”.
Dokumentiksi laadukas kuva ja ääni. Kahdella levyllä. Ekstroissa 166 min. dokumentit ja 34 min. Motörheadia livenä. Ylijäämäotosten hauskinta antia on, kun tupakkamiehet Kilmister ja Billy Bob Thornton puhuvat tupakoinnin vaikeuksista nykypäivän Yhdysvalloissa. Osansa saavat vanha rock, kantri ja yhteiskunnan kaksinaismoraali. (PS)