Ker­ran­kin le­vyn ta­ka­kan­si ei bluf­faa ku­ten yleensä: par­hai­ta ko­me­dioi­ta 20 vuo­teen. Olen ehkä nau­ra­nut enemmän tänä ai­ka­na, mut­ta en tänä vuon­na.

Te­xas hold 'em on tuo­nut in­ter­ne­tin avul­la po­ke­rin kaik­kien kan­san­ker­ros­ten har­ras­tuk­sek­si. Ko­me­dia an­taa sökö­mie­hel­le­kin ha­vain­nol­li­sen op­pi­tun­nin, mistä siinä on ky­se. Sökön ta­paan pöytä­kor­tit ovat au­ki, to­sin yh­tei­set, mut­ta tämä te­kee pe­listä van­haa po­ke­ria in­hi­mil­li­sen.

Tämän kä­den va­raan ra­ken­ne­taan sit­ten pe­rin teräväs­ti kir­joi­tet­tu sa­tii­ri, jo­ka pilk­kaa ame­rik­ka­lai­sia ekn­sent­ri­siä ih­mis­tyyp­pejä. Tun­nel­ma on ai­ka ta­val­la sa­ma kuin Rob Rei­ne­rin klas­si­kos­sa Spi­nal Tap. Ei ole­kaan ih­me, että Spi­nal Ta­pin ki­ta­ris­ti­hir­mua näy­tel­lyt Mic­hael Mc­Kean on nyt­kin mu­ka­na, tällä ker­taa ka­si­noa ha­vit­te­le­va­na hul­lu­na mul­ti­mil­jonää­rinä. Elämä on ih­meel­listä, ja niin on elo­ku­va­kin.