Film noir ei ole kuollut, kauan eläköön Drive!
Film noir ei ole kuollut, kauan eläköön Drive! Ajattomassa tyylissään uutuusjännäri kunnioittaa Hollywoodin historiaa, filmigenrejä ja ihmistyyppejä. Nicolas Winding Refnin raikas ohjaus välttää kliseet, myös ammentaessaan valkokankaan legendoilta piirteitä päähenkilöönsä. Jotain Paul Newmanin, Steve McQueenin ja Clint Eastwoodin ikonimaisesta, eleettömästä karismasta päivittyy Ryan Goslingin tulkinnassa.
Gosling ja Carey Mulligan ovat amerikkalaisen elokuvan vetoavimmat uudet tähdet. Rikosten pyörteissä autokuskin ja yksinhuoltajan mahdoton romanssi saa katsojan sydämen syrjälleen.
Driven teemana on musta elokuva. Kyynisyys ja pessimismi vallitsevat. Henkilöt on tyypitelty leveällä pensselillä. Kohtaloonsa tuomitut ovat vieraantuneita, yhteiskunnasta ja toisistaan. Samaistumisen kohteeksi Drive tarjoaa eksistentialistisen antisankarin.
Mies Ilman Nimeä kuljettaa (!) katsojan painajaismaiseen petosten labyrinttiin. Ihmisten sisällä vellovat yksinäisyys ja pettymys, mustasukkaisuus ja syyllisyys. Vastassa on rikollinen valtapeli. Ympärillä leviää korruptio ja ulkopuolella väkivaltaa huokuva suurkaupungin yö.
Halpiselokuvien autotemppujen stunt man (Gosling) heittää sivukeikkaa ryöstöauton kuljettajana. Tehokas ammattilainen hoitaa hommat viiden minuutin ”aikaikkunassa”, kerää rahat ja häipyy. Keikkakuskin naapurina asuu Irene (Mulligan) ja tämän poika Benicio (Kaden Leos). Arkiset kohtaamiset rappukäytävässä ja hississä lähentävät yksinäisiä. Mies auttaa kauppareissulla, autorempassa ja leikkii pojan kanssa. Sitten Benicion isä Standard (Oscar Isaac) vapautuu vankilasta.
Perheenisä haluaisi kaidalle tielle, mutta rikoskumppanit perivät suojelurahoja. Kuski tarjoutuu tueksi sille ”viimeiselle keikalle”. Kaikki menee tietysti pieleen, rahat joutuvat vääriin käsiin ja perhe maalitauluksi.
Vähäeleinen ja -puheinen kuski on sukua Clint Eastwoodin nimettömille rankaisijahahmoille. Sikarin tilalla suupielessä on hammastikku. Eastwood on myös linkki gangsterielokuvasta westerniin. Perheen puolesta uhrautuessaan kuski on samanlainen muutosvoima, koston enkeli, kuin toinen kauttakulkija, Shane, lännenklassikossa Etäisten laaksojen mies (1953).
Selkein esikuva on kuitenkin Driven tapaan Los Angelesin kaduilla kuvattu The Driver (Keikkakuski, 1978), Walter Hillin epätasaisen uran onnistuneimpia elokuvia. Siinä kaikki hahmot oli nimetty vain tehtäviensä mukaisesti. Yhdessä parhaimmista osistaan esiintynyt Ryan O’Neal päähenkilönä vain ”Driver”. Tosin häntä kutsuttiin myös lempinimellä ”cowboy”, koska hän kuljetti mukanaan pientä kannettavaa kasettisoitinta, jossa soi aina countrya. Vastaava leima Ryan (!) Goslingin hahmossa on ajotakin selkään painettu skorpionin kuva sekä ajohanskat eli nahkasormikkaat. Näitä molempia Winding Refn kuvaa fetissimäisesti korostaen. (Goslingin suussa on jatkuvasti hammastikku. Myös O’Nealin kuskiin liitetään oma ”tikkunsa” — lyhyt, hiottu metallinpätkä, tiirikka, jolla autonovien lukot avataan kätevästi sivuikkunan kautta.)
Kummankin elokuvan, Driven ja Driverin, keikkakuskit ovat yksinäisiä, eikä heillä ei ole vakituista työpaikkaa. O’Nealin ajuri on yhtä pidättyvä, vähäpuheinen ja itsevarma huippuammattilainen kuin Goslingkin. Molemmat myös varastavat pakoautoja samoin menetelmin. Molemmat ovat myös pohjimmiltaan empaattisia: Gosling rakkaudessa ja O’Neal säälissä (säästää sivulliset kostoltaan). Sekä Driverin että Driven tarinassa on kyse ryöstöstä, joka menee pieleen, koska sen takana on petos ja isompi peli. Molemmissa kuvataan myös äärimmäistä väkivaltaa (Driven hissikohtaus, Driverin hotelli laulaja-näyttelijä Ronee Blakleyn kohtalona) pitkälle mennen ja silmän rävähtämättä.
Selkein laina uudemmassa Winding Refnin elokuvassa Walter Hillin edeskäyvältä on kuitenkin alku. Molemmat filmit aloittavat esittelemällä näytösmäisesti kuskien viimeistä piirtoa myöten hiotun taidon ohjata pakoautoa. Sekä Goslingin että O’Nealin ajokit joutuvat poliisiautojen jahtaamiksi, molemmat piiloutuvat valot sammutettuina syrjäkadulle, ja molemmat myös kuljettavat ryöstäjät ja ryöstösaaliin turvaan poliisien nenän edestä.
Kun Hillin Driver oli 70-lukulainen, karhean suoraviivainen musta rikoselokuva, Nicolas Winding Refnin pelkistetty, hivelevä ilmaisu lisää Driveen enemmän kerrostumia, jännityksen värinää, romantiikan kutinaa ja rakkauden kipeyttä. K-18 ei tässä elokuvassa merkitse seksiä (sitä ei näytetä lainkaan), vaan väkivallan lyhyitä, mutta sitäkin merkityksellisempiä ryöpsähdyksiä. Drive olisi kuitenkin pärjännyt ilman verisiä kumarruksia Taxi Driverin, Pulp Fictionin tai Fight Clubin kaltaisten ”neo-noirien” rankkuudelle.
Pahassa hissikohtauksessa väkivallan ylettömyydellä on juonellinen merkitys, joka enteilee Goslingin ja Mulliganin lyhyen suhteen myöhempää loppuratkaisua. Kun kuski nousee uhrinsa päältä kuin saaliinsa kimpusta kohottautuva petoeläin, nähdään Irene hissin oviaukosta etäällä tapahtumista ja miehestä. Ylittämätön väkivallan juopa on yhtäkkiä kasvanut kuskin ja Irenen väliin. Näin voimakkaasti ilmaisullisenakaan kohtaus ei silti elokuvaa paremmaksi tee. Veriväri ja luunmurska ovat tehoja, joka ehdoin tahdoin hierotaan katsojan naamaan. Se ei lisää realismia, vaan fantasiaa, lähes ihannoivien mielikuvien asteelle. Rankka jätkä, rankka filmi?
Vain yhtenä esimerkkinä Driven monitasoisesta viimeistelystä on keskustelu perheen pöydässä, johon vaimon ”uusi ystävä” on kutsuttu. Avioparilla on keskinäinen muisto kohtaamisestaan, joka kerrotaan vitsinä kuskille. Kun Standard oli esitellyt itsensä Irenelle, tämä oli kysynyt ”Ja milloinkahan ilmestyy se DeLuxe-malli?” Dialogi on sanaleikkinä jo hauska ja tuo mieleen klassiset heitot mustan elokuvan parien (kuten Bogart ja Bacall) mieleen jäävistä vuorosanoista. Harvinainen Standard-etunimi on kuitenkin niin erikoinen, jopa osoitteleva (tulevaa vitsiä alleviivaava), että sillä täytyy kerronnassa olla toinenkin merkitys. Eikö ”automies” Gosling juuri olisikin se odotettu miehen DeLuxe-versio? Siihen vain ei kummallakaan osapuolista elämäntilanteensa vuoksi ole varaa.
Tanskalaissyntyinen ohjaaja Refn (Pusher, Bronson, Valhalla Rising) ei väkisin modernisoi kovapintaista amerikkalaiselokuvaa, vaan luottaa film noirin tyylin 40- ja 50-lukujen peruselementteihin. Vaikka Drive heittää silmille lajin vakiot ja armottoman väkivallan, se uskoo myös ihmisiin, ihmisten auttamisen haluun ja uhrautuvaan rakkauteen. Drive tarjoaakin pimeää taustaansa vasten sitä kirkkaammin erottuvan ja vuoden romanttisimman rakkaustarinan. Mutta se ei ole tae onnellisesta lopusta.
Kirjasintyyppi Mistral näyttää hyvältä filmin julisteessa otsikossa ”Drive”. Alku- ja lopputeksteissä pinkki fontti kuitenkin syö omia tehojaan ja vaikuttaa silmissä vilisevinä riveinä jopa halvalta. (Joillekin himopelaajille tekstin tyyli ja väri tuovat mieleen Grand Theft Auton.) Muuten Drive on tyylitietoinen ja luo unohtumattomia kauhunsävyisiä tehoja jopa elokuvan stunt manin pään peittävästä naamarista. Valkean ajotakin selkäkuvio viittaa satuun skorpionista ja sammakosta.
Mustan elokuvan henkilöillä on pimeä puoli. Rikos on Drivessa kuskin luonto — niin kuin pistäminen skorpionilla. Mies on ympäristön tahrima. Muuten hän ei käyttäisi niin tehokkaasti pahisten keinoja, aseita ja väkivaltaa. Antisankari ei voi saada rakkautta tai asettua aloilleen. Hän joko menettää henkensä tai jatkaa matkaa. Muuten hän rikkoisi perheen tai toisi oman kirouksensa sen ylle. Myös Shane ratsasti lopussa pois kaupungista, eikä katsojalla ollut täyttä varmuutta päähenkilön kohtalosta – aavistuksia ja toiveita vain. (HB)