”Ei voi ol­la ra­kas­ta­mat­ta ih­mistä, jo­ka tar­joaa paah­to­leipää”, sa­noo Ni­gel Sla­ter. Paah­tis on it­sessään sel­lai­nen elo­ku­va, jo­hon kat­so­jan on vai­kea ol­la ra­kas­tu­mat­ta. Fil­mi poh­jau­tuu Ob­ser­ver-leh­den ja BBC:n ruo­ka­toi­mit­ta­jan pal­kit­tuun elämä­ker­taan, mut­ta fik­tion luo­val­la va­pau­del­la. Paah­tis on ker­to­mus ruuan pa­ran­ta­vas­ta voi­mas­ta.

Nyt py­sytään kau­ka­na kau­hu­keit­tiöistä. Ni­gel Sla­te­ril­le pa­ra­tii­si si­jait­see hel­lan ja ruo­kapöydän vä­lissä. Tie va­pau­teen käy vat­san kaut­ta! Sla­ter, jo­ka kut­suu it­seään vielä­kin har­ras­ta­ja­ko­kik­si, lait­toi omaelämä­ker­tan­sa ot­si­kok­si Toast — The Sto­ry of a Boy’s Hun­ger (Paah­tis — ta­ri­na po­jan nälästä). Kun herk­ku­ja ei ko­to­na ole tar­jol­la, poi­ka ah­mii juh­lis­sa mui­den­kin jäl­ki­ruoat – ja ok­sen­taa isänsä au­toon.

Paah­to­leipä ja muut ruuat täyttävät Ni­ge­lin ta­ri­nas­sa ja elo­ku­vas­sa mui­ta­kin tar­pei­ta. Sla­ter ei var­mas­ti ole en­simmäi­nen ih­mi­nen, jo­ka on in­nos­tu­nut ruoan­lai­tos­ta, kos­ka van­hem­mat ovat ol­leet huo­no­ja keit­tiöih­mi­siä. Äi­ti (Vic­to­ria Ha­mil­ton) osaa keittää vain purk­ke­ja ve­dessä. Kun Ni­gel (Os­car Ken­ne­dy) yrittää kau­pas­sa eh­dot­taa uu­sia ruo­ka­la­je­ja, äi­ti tor­juu ne liian ar­ki­si­na. Per­he on vau­raam­paa kes­ki­luok­kaa, mut­ta Ni­ge­lin työväen­luok­kai­sil­la kou­lu­ka­ve­reil­la tun­tuu me­nevän per­heessään pa­rem­min. Ruo­kaa riittää ja rak­kaut­ta.

Äi­din keuh­ko­sai­raus var­jos­taa per­heen ar­kea. Ni­ge­lin isä (Ken Stott) on ti­lan­tees­ta her­mos­tu­nut ja epä­tie­toi­suu­des­saan äk­sy po­jal­leen. Ni­gel yrittää lait­taa ruo­kaa van­hem­mil­leen ko­hot­taak­seen jän­nit­ty­nyttä tun­nel­maa. Mut­ta isäl­le spa­get­ti bo­log­ne­se­kin on liian ek­soot­tis­ta. Tun­nel­ma ruo­kapöydässä vain ki­ris­tyy ja äi­din hen­keä ah­dis­taa. Kat­so­jaa ah­dis­taa po­jan ti­lan­ne. Van­hem­mat eivät ole Ni­ge­lil­le il­keitä pa­huut­taan vaan ymmärtämättö­myyttään. Poi­kaa pi­detään liian herkkänä. ”On­ko­han hä­nessä jo­tain vi­kaa?”, ih­met­te­lee isä, kun poi­ka viih­tyy mie­li­ku­vi­tus­lei­keissään ja kiin­tyy uu­teen puu­tar­hu­riin, jo­ka sentään huo­mioi po­jan.

Nai­soh­jaa­ja ta­kaa laa­dun. Tv-töistään (Ru­ma Bet­ty, He­roes, Hou­se, Dex­ter) tun­net­tu SJ Clark­son oh­jaa en­si­pitkäänsä ereh­tymättömällä vais­tol­la ja huu­mo­rin­pilk­keellä. Uu­si sii­voo­ja, rou­va Pot­ter (He­le­na Bon­ham-Car­ter) te­kee it­seään tykö vih­jai­le­vil­la eleillä, jot­ka kat­so­ja saa mais­ku­tel­ta­vak­seen Ba­lasz Bo­ly­gon her­kul­li­ses­ti va­lit­se­mil­la ku­va­kul­mil­la. Tyy­li on kaut­taal­taan var­makä­tistä. Tun­nel­mat vaih­tu­vat herkäs­ti vas­ta­koh­dik­seen. Vuo­den 1967 ajan­ku­va on pas­tel­linsä­vyi­nen, mut­tei nos­tal­gian pa­ti­noi­ma.

Il­ma­van ke­peä elo­ku­va liik­kuu ki­helmöiväs­ti niin hyvän maun kuin hen­kilöitä kär­jistävän tyy­pit­te­lyn ra­ja­mail­la. Mut­ta kuin mo­nia pal­lo­jaan sa­ma­nai­kai­ses­ti il­mas­sa pitävä jonglöö­ri, Clark­son on­nis­tuu ke­vyen näköi­ses­ti saa­vut­ta­maan ta­sa­pai­non ta­ri­nan­sa eri­lais­ten ele­ment­tien vä­lil­le. Ku­vat­tu pitkä ajan­jak­so, ke­hi­tys­kaa­ri lap­ses­ta nuo­ru­kai­sek­si, eri-ikäi­nen näyt­te­lijä­kaar­ti, ta­ri­nas­ta pois­tu­vat hen­kilöt ja esittä­jien vaih­tu­mi­nen toi­sik­si kes­ken kai­ken oli­si­vat voi­neet hu­kut­taa fik­tiol­la si­la­tun to­si­ta­ri­nan mo­nes­sa­kin vai­hees­sa. Ih­me­teltävällä ta­val­la Paah­tis pys­tyy ot­taa vas­taan kai­ken, mitä kä­si­kir­joi­tus eteen heittää. Fil­mi myötäi­lee va­pau­tu­nees­ti ja elas­ti­ses­ti vaih­tu­via tee­mo­jaan pää­tyen suu­ren­moi­sen tyy­dyttävään lop­pu­tu­lok­seen.

Paah­tis on pie­ni suu­ri elo­ku­va, jon­ka ei tar­vit­se tur­vau­tua suu­riin tra­ge­dioi­hin, vä­ki­val­tai­siin kään­tei­siin, sek­siin tai huu­mei­siin pitääk­seen yleisön mie­len­kiin­toa yllä. Ta­val­li­nen ta­ri­na in­hi­mil­li­sistä ih­mi­sistä riittää. Vuon­na 1967 ei Bri­tan­nia — ai­na­kaan Ni­ge­lin ko­ti­kau­pun­gis­sa Wol­ver­hamp­to­nis­sa — näytä vielä psy­ke­dee­li­siä rak­kau­den kesän puo­liaan. Hip­pejä pik­ku-Ni­gel pää­see ih­met­te­lemään vain ohi­men­nen, kun van­hem­mat viettävät lo­maan­sa ran­ta­kau­pun­gis­sa. Suu­ret muu­tok­set ta­pah­tu­vat ih­mis­ten sisäi­sessä elämässä.

A­jan vir­taus nä­kyy pie­ninä muu­tok­si­na au­to­mal­leis­sa, tärkä­tyn vaa­te­tuk­sen vaih­tues­sa hie­man mu­ka­vam­paan, vil­la­pu­se­roi­den vä­reissä ja le­nin­kien kuo­reis­sa. Hil­li­tyt vä­rit hal­lit­se­vat ko­tien in­te­riöö­rejä ja ra­ken­nus­ten ul­ko­sei­niä. Muu­tok­sen il­ma­pii­ri tun­tuu voi­mal­li­sem­min uu­sis­sa, ren­nom­mis­sa ih­mi­sissä, joi­hin Ni­gel pää­see tu­tus­tu­maan — tai joi­hin hän jou­tuu ar­jes­saan tot­tu­maan.

Y­li­suo­jel­lun ja luon­nol­ta­kin suo­jel­lun Ni­ge­lin maail­ma muut­tuu en­sin puu­tar­hu­ri-Jos­hin (Matt­hew Mc­Nul­ty) vie­rai­lu­jen myötä. Mul­ta­sor­mi-Josh näyttää po­jal­le puu­tar­han ih­meel­li­syyk­siä. Ni­ge­lin maail­ma avar­tuu, kun hän saa hais­taa ruu­sua ni­meltä Plea­su­re (nau­tin­to). Jos­hil­ta opi­taan se­kin, että pen­kistä re­tii­sit voi syödä suu­hun­sa suo­raan maas­ta. Paah­tis on pait­si suus­sa su­la­va — ”­ra­pean kuo­ren al­ta läm­pimän voin suu­hun tuo­ma suo­lan ma­ku” — muu­ten­kin hy­vin ais­ti­kas elo­ku­va.

Puu­tar­hu­ria vas­ten­mie­li­sem­pi ko­ti­vie­ras on Ni­ge­lin äi­ti­puo­lek­si pyr­kivä ”­rou­va Pot­ter”. Poi­ka ei pidä uu­des­ta nai­ses­ta, jo­ka yrittää viedä äi­din pai­kan. Kun tei­ni-ikäi­nen Ni­gel (F­red­die High­mo­re) op­pii ruuan­lai­ton sa­lai­suu­det, Pot­ter te­kee kaik­ken­sa lyödäk­seen po­jan yri­telmät lau­dal­ta. Kuu­min ja ar­mot­to­min tais­te­lu käydään keit­tiössä sit­ruu­na­ma­ren­ki­pii­ra­kan re­sep­tistä.

Näyt­te­lijöitään Paah­tis pitää kuin kuk­kaa käm­me­nellä. He­le­na Bon­ham-Car­ter (Fight Club, Har­ry Pot­ter, Ku­nin­kaan pu­he) äi­ti­puo­le­na on pa­rem­pi kuin mies­muis­tiin, eikä hän ole kos­kaan teh­nyt huo­noa roo­lia. Aa­te­li­sia, koh­ta­lok­kai­ta nai­sia ja pa­hik­sia­kin näy­tel­lyt, mut­ta usein etee­ri­sek­si miel­let­ty Bon­ham-Car­ter osoit­taa nyt not­keut­taan maanlä­hei­senä sii­voo­ja­na ja keit­tiöih­mi­senä, jos­sa on syn­nynnäi­sen vam­pin eroot­tis­ta jän­ni­tettä ja vas­tus­ta­ma­ton­ta särmää. Suu­ren­moi­nen on myös les­ki-isänä äk­syi­levä, vä­hemmän tun­net­tu Ken Stott (S­hal­low Gra­ve, Ku­nin­gas Art­hur, The Hob­bit). Stott on näitä us­ko­mat­to­mia brit­tinäyt­te­lijöitä, jot­ka ovat toi­nen tois­taan pa­rem­pia ja esittävät roo­lin­sa ai­na elämän­ma­kui­ses­ti ja tai­dok­kaas­ti.

Lap­si­roo­leis­ta tut­tu Fred­die High­mo­re (Fin­ding Ne­ver­land, Ja­li ja suk­laa­teh­das, Art­hur ja Mi­ni­moit, Spi­de­rwic­kin kro­ni­kat) on kas­va­mas­sa val­loit­ta­vak­si ai­kuisnäyt­te­lijäk­si. Ju­lis­tee­seen Bon­ham-Car­te­rin kans­sa pääs­syt High­mo­re on kui­ten­kin va­lo­kei­las­sa vain vii­mei­sen puo­li­tun­ti­sen. En­simmäi­sellä tun­nil­la kym­men­vuo­tias Os­car Ken­ne­dy hämmäs­tyttää de­byyt­ti­roo­lin­sa kyp­syy­dellä. Tästä saam­me var­mas­ti suu­rel­ta osin kiittää oh­jaa­ja Clark­so­nin tur­val­lis­ta oh­jaa­jan otet­ta. Huo­mio­nar­voi­nen lap­si­roo­li.

Kä­si­kir­joi­tuk­sen Sla­te­rin kir­jan poh­jal­ta Paah­tik­seen on teh­nyt nuor­ten ke­hi­tys­ta­ri­noi­ta ymmärtävä, Bil­ly El­lio­tin ja Spiel­ber­gin War Hor­sen kir­joit­ta­nut Lee Hall. Ker­to­mus kul­kee kuin unel­ma, pa­kot­to­ma­na ja vi­vah­teik­kaa­na. Pie­net sat­tu­muk­set – mai­toal­ler­gi­sen Ni­ge­lin ok­sen­ta­mi­nen, uu­ni­ka­la, kesä­sa­de – täy­dentävät osu­vi­na kos­ke­tuk­si­na Paah­tik­sen suu­rem­paa ta­ri­naa. Si­vu­hen­kilöitä ei ylen­kat­so­ta välttämättömänä pa­ha­na. Vin­jet­tinä toi­mi­vat koh­tauk­set, jois­sa kou­lu­to­ve­ri War­rel (F­ra­sier Huck­le) tar­joaa ver­tais­tu­kea ja kon­sul­toi Ni­ge­lia elämän kol­huis­sa. Ka­la­kaup­pias­kin on per­soo­na.

U­seim­mat meistä muis­ta­vat, kuin­ka pie­nenä lei­kit­tiin ”­kaup­pas­ta”. Ni­gel saa leik­kiä sitä­kin vain mie­li­ku­vi­tuk­ses­saan — pan­to­mii­mi­na. Kaup­pa, asiak­kaat ja ta­va­rat ovat vain lap­sen fan­ta­sian – sen nälän – tuo­tet­ta. Rin­nak­kai­se­na koh­tauk­se­na nähdään myö­hem­min, kuin­ka Ni­gel tans­sii äi­din ha­me sy­lissään ma­kuu­huo­nees­sa If You Go Awayn soi­des­sa le­vyltä. Aja­tuk­sis­saan poi­ka siir­tyy suu­reen sa­liin, jos­sa äi­ti muut­tuu­kin eläväk­si tans­si­part­ne­rik­si. Dus­ty Sp­rin­giel­din sie­lu­kas lau­luää­ni toi­mii elo­ku­van hen­gettä­renä vielä äi­din ka­dot­tua ta­ri­nas­ta.

Yläas­teel­la tei­nik­si venähtä­nyt Ni­gel us­kal­taa va­li­ta va­lin­nai­sai­neek­si ko­ti­ta­lou­den. Muut po­jat me­nevät veis­toon. Tytöt­kin kat­so­vat poi­kaa het­ken nenän­vart­taan pit­kin, mut­ta mie­li muut­tuu, kun Ni­ge­lin te­ke­mien herk­ku­jen huu­maa­va tuok­su tun­kee sie­rai­miin. Ku­ten Ni­ge­lin kou­lu­to­ve­ri War­rel, myös äi­ti­puo­li Pot­ter tietää, että tie mie­hen sydä­meen käy vat­san kaut­ta. Tei­ni-Ni­ge­lin osak­si jää kamp­pai­lu vii­mei­seen pii­rak­kaan isän ja ta­lon val­lan­neen nai­sen vä­lissä — keit­tiön toi­mies­sa tais­te­lu­kenttänä.

Tässä elämän­vai­hees­sa Ni­gel löytää tie­tys­ti myös sek­suaa­li­suu­ten­sa, jos­ta aiem­min saa­tiin vain pie­niä, hie­no­va­rai­sia viit­teitä. Mut­ta tämäkään juon­ne ei nou­se pääl­limmäi­sek­si viemään huo­mio­ta var­si­nai­sel­ta asial­ta eli ruo­ka­ha­lul­ta. Sehän on toi­mi­nut Sla­te­rin pon­ti­me­na vas­toinkäy­mis­ten pil­kut­ta­mal­la it­senäis­ty­mis­tiellä.

Paah­tis on vie­raan­va­rai­suu­des­saan vuo­den po­si­tii­vi­sin elo­ku­va. Sitä kat­soes­sa ei voi ol­la tu­le­mat­ta hyväl­le tuu­lel­le. Oli sit­ten herk­ku­suu, karp­paa­ja tai ve­gaa­ni.

Ni­gel Sla­ter it­se esiin­tyy vii­mei­sessä koh­tauk­ses­sa, kun oven­kul­mas­sa paah­to­leipää mu­tus­te­le­va keit­tiö­mes­ta­ri pal­kaa fik­tio-Ni­ge­lin keit­tiöönsä. Ja mikä on kok­ki Sla­te­rin elämän­ta­ri­nan ope­tus? Jos elämästään ha­luaa sit­ruu­na­ma­ren­ki­pii­ra­kan, on pa­ras­ta kek­siä ihan oma re­sep­ti.

”­Ruoan ja­ka­mi­nen mui­den kans­sa on ta­val­laan hil­jais­ta si­vis­tystä. Yk­sin­ker­tai­nen syötävän val­mis­ta­mi­nen jol­le­kul­le – oli­pa se kul­hol­li­nen keit­toa tai leipä­vii­pa­le — sisältää mo­ni­syi­siä mer­ki­tyk­siä. Siinä on huo­leh­ti­mi­sen ja suo­je­le­mi­sen sä­vy, vie­raan­va­rai­nen ja in­tii­mi. Se on it­sessään osoi­tus kun­nioi­tuk­ses­ta.” – Ni­gel Sla­ter

(HB)