C­lint Eas­twood se vaan pau­kut­taa laa­tue­lo­ku­via kuin henk­se­leitä vielä vuot­ta vail­le sa­ta­vuo­tiaa­na. The Mu­le ei kai­ken lisäk­si ole ko­vin help­po ras­ti, sillä se ku­vaa vä­ki­val­las­taan tut­tua huu­me­kar­tel­lia, mut­ta in­ten­sii­vi­syys ja jän­ni­tys luo­daan mil­tei täy­sin il­man vä­ki­val­taa, eikä sen uhal­la­kaan juu­ri mässäillä.

Ta­ri­na pe­rus­tuu leh­tiar­tik­ke­liin, jo­ka ker­toi huu­me­kaup­pia­den lä­he­tik­si ryh­ty­neestä ysi­kymp­pi­sestä Ko­rean so­dan ve­te­raa­nis­ta.

Huu­me­kaup­pa on alus­ta, jol­la oh­jaa­ja ku­vaa yhtä tär­keintä län­si­mai­den so­sio­lo­gis­ta draa­maa, ikään­ty­mistä. Se­nio­ri­kan­sa­lai­sen määrä ja yk­si­nelä­vien määrä kas­vaa ko­his­ten. Voi vain ku­vi­tel­la, mitä ta­pah­tuu, kun toi­sen maail­man­so­dan jäl­kei­sen ba­by­boo­min kas­va­tit täyttävät 80 vuot­ta jo al­le kym­me­nen vuo­den ku­lut­tua.

Eas­twoo­din hah­mo on al­le­go­ria mie­hestä it­sestään, mie­hestä, jo­ka aset­ti omat tans­sin­sa ja tai­teen­sa kai­ken muun ylä­puo­lel­le. Lo­pul­ta per­he on kui­ten­kin tär­kein. Se on vau­rais­sa olois­sa tu­pan­nut mo­nel­ta unoh­tu­maan.

Kun ih­mi­nen tu­lee tiet­tyyn ikään, sor­dii­no nou­see huu­lil­ta. Asioi­den to­del­li­suus au­keaa, ja kan­nat­taa kuun­nel­la, vaik­ka ta­but ja il­mai­sut eivät ai­na ole kor­rek­te­ja.

E­lo­ku­vas­ta ei löydä ko­vin pal­jon muu­ta moi­tit­ta­vaa kuin sen, että ase­tel­ma tun­tuu hie­man sa­mal­ta kuin aiem­mas­sa Gran To­ri­no -e­lo­ku­vas­sa. Au­to ei enää sym­bo­loi, vaan ase­man on ot­ta­nut kuk­kien maail­ma. Maail­man ylei­sin me­ta­fo­ra toi­mii osaa­vis­sa kä­sissä kaik­kea muu­ta kuin kli­sei­senä. Po­lii­sien toi­min­taan on vai­kea saa­da uut­ta tem­poa, mut­ta Brad­ley Coo­pe­rin sym­paat­ti­nen roo­li pe­las­taa sen osin.