Da­vid Finc­he­rin ”­Se­ven” oli ää­rimmäi­sen tyy­likäs ja ä­lykäs tril­le­ri, jon­ka ru­jon us­kot­ta­va maail­ma in­hi­mil­li­si­ne hah­moi­neen vei dir­ty­har­ry-dek­ka­rit uu­del­le ai­ka­kau­del­le. Mant­te­lin­pe­rijäk­si on­kin sit­tem­min ol­lut tun­kua ja toi­nen tois­taan hal­pa­mai­sem­pia ko­pio­ta on tun­ke­nut mark­ki­noil­le, var­sin­kin suo­raan vi­deo­le­vi­tyk­seen. Pa­han mah­ti on juu­ri niin huo­no va­lo­ko­pio Seit­semästä kuin vain voi ku­vi­tel­la. Ero­tuk­sek­si esi­ku­vaan­sa ja ken­ties pla­gioin­ti­syyt­tei­den välttä­mi­sek­si on elo­ku­vaan lisät­ty san­ka­rin oman po­jan trau­maat­ti­nen me­ne­tys, jon­ka vuok­si Ch­ris­top­her Lam­bert sit­ten it­kes­ke­lee­kin kes­ki­ver­to­kyttää enemmän. Lef­fan eduk­si on to­sin sa­not­ta­va, et­tei hah­mo­jen jouk­koon ole pääs­syt li­vah­ta­maan mitään mac­hos­te­reo­tyyp­pejä. Jo­tain se­kin.