Pulavuosina valtion leipä oli kapea ja varma Yhdysvalloissakin, mutta julkisen sektorin tausta vankilassa merkitsi miltei varmuudella, ettei kaidalle tielle yrittänyt saanut töitä, vaan vanhoja toimialoja täytyi hyödyntää.
Pulavuosina valtion leipä oli kapea ja varma Yhdysvalloissakin, mutta julkisen sektorin tausta vankilassa merkitsi miltei varmuudella, ettei kaidalle tielle yrittänyt saanut töitä, vaan vanhoja toimialoja täytyi hyödyntää.
Jo kokeneen, Atlantin toisella puolelle kannuksiaan teroittaneen Fritz Langin ohjaus kuuluu varhaisiin film noir –klassikoihin. Se on kestänyt ikää niin näyttelijöiden teatterimaisuutta kaihtavan eläytymisen, mutta myös upeiden kuvakulmien ja kerronnan kauniin järjestelmällisyytensä ansiosta. Jäntevä leikkaus on luovaa. Esimerkiksi kolmen lehtiskuupin käyttö toimii häkellyttävästi.
Kerrankin takakansi sanoo olennaisen: vaikka Henry Fonda onnistuu erinomaisesti, hän on kuitenkin vain perus-fonda, sisällään tunteiden kihisevä volkaano, kun vaimo Sylvia Sidney antaa harvinaisen näytön ihmisen todellisesta herkkyydestä. Tarina perustuu löyhästi Bonnie ja Clyden tarinaan.
Aikanaan elokuva edusti toimintaviihdettä eikä suinkaan taidetta. Tästä on osoituksena elokuvan alkuperäinen, suomennettu nimi, joka on harvinaisen tyylitön spoilaaja. Näin on, vaikka karkaamisesta onkin kysymys.
Vaikka katsoja samastuu päähenkilöihin, pragmaatikko huomaa Eddie Taylorin kärsivän kriminaalin psyykestä. Hän ei kestä ulkoista painetta, eikä toimi rationaalisesti. Hän ei pysty toimimaan normaalin yhteiskunnan puitteissa, eikä varsinkaan työelämässä. Ohjaaja Lang tarjoaa syyksi pehmeyden ja humanistisen luonteen. Tässä tapauksessa kierre alkoi, kun nuori mies löi kaveriaan, joka kidutti sammakkoa!
Kuva näyttää samealta ja kärsii revontulimaisista virheistä. Monoraita soi aika raikkaasti. Ekstroissa ohjaaja Claude Chabrolin Lang-aiheinen haastattelu (28 min.) kuvagalleria. (PS)