- Miten minä sitten selviän, kun sinä et enää ole mukana?, kysyy 13-vuotias Robin keikkayleisön lämmittelijältä, Jimi Constantinelle. — Sitten hoidat homman itse, kyllä sinä klaaraat, vakuuttaa Jimi Pääkallonakin tunnettu sparraaja.
Nuorisofilmeistään tunnetun Raimo O. Niemen (Poika ja ilves, Suden arvoitus, Roskisprinssi) tytär Inari Niemi on ohjannut dokumenttielokuvan Robin Packalenin tähdenlennosta yhdeksi Suomen suosituimmista ja myyvimmistä laulajista. Käy selväksi, että Robin on myös maan parhaimpia artisteja. Kyllä meillä laulaa osataan, mutta osataanko esiintyä? Robin on lavalle luotu.
Robin-dokumentti on aiheensa mukainen, tuore ja raikas filmi — toiveiden täyttymys nuorelle yleisölle, jolle tarjotaan aikuisten yläilmoista usein ala-arvoista moskaa.
Lapsuudenkuvat ja Robinin ensimmäiset esitystaltiot alustavat tehokkaasti Frontside Ollien yhdessä yössä laukaisemaa läpilyöntiä. Puhuvat päät puhuvat asiaa ja ilmeikäs kuvaus välttää kiiltokuvamaisuuden. Lapsitähdeltä livahtaneista ”hitoista” perätään euroja, vaikka kossia paimentavien isoisten komentosanojen päälle joudutaan tämän tästä piippaamaan.
Robinissa on selvästi substanssia. Niemi ja käsikirjoituskumppani Oskari Sipola antavat tilaa tähden omalle äänelle ja ilmeelle. Kiitettävästi tuodaan esille, että varhaisteini on myös tavallinen, villi koululainen. Koti sentään rauhoitetaan. Perhe-elämä rajautuu viisaasti faneille suunnatun elokuvan ulkopuolelle.
Menestyksen salaisuus on paitsi kyvyissä, myös Robinin ympärille kertyneissä ammattilaisissa. Itsekin nuorena aloittanut Constantine luotsaa levytyksiä lempeän tiukasti. Rasmuksen Lauri Ylösen kanssa tehdään yhteistä biisiä ja Apulannan Toni Wirtanen tarjoaa hänkin vertaistukea. Aikuisten huolenpito on isovelimäistä, laulunopettaja Aija Puurtisen tapauksessa sisarellista, äidillistäkin.
Robinin bändiin on luontevasti valittu soittajia, jotka ovat samaa ikähaarukkaa solistin kanssa. Kitarassa on naapurinpoika ja paras kaveri, Samuel Johansson. Sampon kanssa hiotaan ensimmäistä omaa sävelmääkin. Pojat jännittävät, kelpaako se ”levy-yhtiön sedille”.
Aikakone-yhtyeen hittisampo Maki Kolehmainen on onnistunut tekemään Robinin levyille tarttuvia sävelmiä, mutta täyttä soopaakin. Siksi tähden tiimiltään saama kannustus omaan luomiseen ja tyylin kehittämiseen on merkillepantavaa.
Dramatiikkaa filmiin tulee pohdinnoissa ikäistään kypsemmältä vaikuttavan lapsitähden pään kestämisestä. Manageri luottaa synnynnäiseen esiintyjään, joka jo 11-vuotiaana lauloi Final Countdownin Moskovassa jättiyleisön edessä. Valoisa luonne ratkaisee. Joku sanoi Kirkasta, että hän tuli ihmisiä vastaan aina takki auki. Sama avoin myönteisyys valloittaa Robinissa sekä lapset että aikuiset.
Draaman kaarta kehitellään murkkuikäisen äänenmurroksesta. Joillakin keikoilla pojan ääni ei kestä. Korkeat osuudet päätetäänkin vetää matalammalta. Samasta syystä Napapiiriltä Kalajoen kautta Helsinkiin ulottuvan kiertueen keikkataltioinnit jäävät harmillisen lyhyiksi. Liveotoksia joudutaan paikkaamaan studioäänityksin.
Näillä eväillä Robin ei jää tähdenlennoksi. Ihmelapsilla on riskinsä, mutta Packalen tekee sitä, mistä unelmoi ja missä on lahjakas. Toni Wirtanen, Rasmuksen Lauri ja Kirkakin ovat aloittaneet tosi nuorina. Robin puski itsensä ruohonjuuritasolta valokeilaan. Hän ei ole idolikisan sattumalöytö.
Sitä äänenmurrostakaan ei kannata liikaa murehtia. Jotkut parhaista poikasopraanoista laulavat vielä pappaiässä ihan kohtuullisesti, vaikkapa King’s Singersissä.
Yksi vika dokkarissa on. Inari Niemi on sijoittanut filmiin kuvitteellisen 12-vuotiaan tytön kertojanäkökulman. Ratkaisu on huti. Se vielä korostuu, kun äänenä on ohjaaja itse hesalaisen pissiksen nasaalilla, jonka kiekaisut ja väärät painotukset lopputavulle ärsyttävät ainakin aikuiskatsojaa. Yleissuomi olisi ollut parempi ratkaisu, varsinkin turkulaistähden kohdalla, jolla on faneja joka puolelta.
Jos kertoja piti olla, miksei käytetty aitoa fania? Dokumentissa haastatellaan fiksuja, sanavalmiita tyttöjä. Ja on joukossa rohkea poikakin Robinin kanssa kaverikuviin lyöttäytymässä. (HB)