Jatkosodan aikaan sijoittuva vakooja Kerttu Nuortevan tapaus on jäänyt elämään myyttinä, vaikka sinänsä suurista valtiosalaisuuksista ei taisteltu.
Jatkosodan aikaan sijoittuva vakooja Kerttu Nuortevan tapaus on jäänyt elämään myyttinä, vaikka sinänsä suurista valtiosalaisuuksista ei taisteltu. Poikkeuksellista oli Hella Wuolijoen paljastuminen ja tärkeämpää psykologisen draaman näkökulmasta se, että Nuortevan tunnustus johtui Itä-Karjalaan siirtyneiden kommunistien paradoksaalisesta kohtalosta. Jonnekin toverit hävisivät. Kun totuus lopulta paljastui vakoojalle, romahti lopullinen idealismi.
Jörn Donnerin staattisiin kohtauksiin perustuva elokuva on yksi kotimaisen elokuvatuotannon parhaimmistosta 2000-luvulla. Tekotapa vaati näyttelijöiltä taitoa ja karismaa. Kokenut kaarti onnistuukin erinomaisesti. Kuulustelijat, suoraviivainen Otto Kumenius (nappaka Lauri Nurkse), joviaali kapteeni Suominen (messevä Hannu-Pekka Björkman) ja humanisti Paavo Kastari (uskottava Marcus Groth), tekevät yhteissuorituksen, joka on etsiväroolien osalta maailmanluokkaa.
Suurin paine rasittaa pääosan Minna Haapkylää. Roolin sisäistäminen tuntuu vievän liki 50 minuuttia, mutta sitten katsoja palkitaan Haapkylän uran parhaalla suorituksella. Ikävä kyllä hän ei ole koskaan osannut näytellä ääripäitä, tunteetonta kovuutta eikä suurinta herkkyyttä. Tähän suhteutettuna hän ylittää itsensä. Haapkylä sai roolista parhaan naisnäyttelijän Jussin.
Elokuvan hienoimpiin kohtauksiin kuuluu legendaarisen Arvo “Poika” Tuomisen (jälleen pätevä Pertti Sveholm) tapaaminen kapakassa. Tämä aukaisi päähenkilön silmät.
Laadukas kuvaus ja ääniraita. Jälkimmäisessä elävöitetään dialogia sivukanavissa, koska elokuvan estetiikkaan kuuluu kuvasta poistuvat ja siihen palaavat henkilöt. Jos etukaiuttimet ovat kaukana toisistaan, tilantuntu leviää liikaa. Ekstroissa 36 min. haastattelut ja 2 min. poistettu kohtaus. (PS)