Jat­ko­so­dan ai­kaan si­joit­tu­va va­koo­ja Kert­tu Nuor­te­van ta­paus on jää­nyt elämään myyt­tinä, vaik­ka sinänsä suu­ris­ta val­tio­sa­lai­suuk­sis­ta ei tais­tel­tu. Poik­keuk­sel­lis­ta oli Hel­la Wuo­li­joen pal­jas­tu­mi­nen ja tär­keämpää psy­ko­lo­gi­sen draa­man näkö­kul­mas­ta se, että Nuor­te­van tun­nus­tus joh­tui Itä-Kar­ja­laan siir­ty­nei­den kom­mu­nis­tien pa­ra­dok­saa­li­ses­ta koh­ta­los­ta. Jon­ne­kin to­ve­rit hä­vi­sivät. Kun to­tuus lo­pul­ta pal­jas­tui va­koo­jal­le, ro­mah­ti lo­pul­li­nen idea­lis­mi.

Jörn Don­ne­rin staat­ti­siin koh­tauk­siin pe­rus­tu­va elo­ku­va on yk­si ko­ti­mai­sen elo­ku­va­tuo­tan­non par­haim­mis­tos­ta 2000-lu­vul­la. Te­ko­ta­pa vaa­ti näyt­te­lijöiltä tai­toa ja ka­ris­maa. Ko­ke­nut kaar­ti on­nis­tuu­kin eri­no­mai­ses­ti. Kuu­lus­te­li­jat, suo­ra­vii­vai­nen Ot­to Ku­me­nius (nap­pa­ka Lau­ri Nurk­se), jo­viaa­li kap­tee­ni Suo­mi­nen (mes­sevä Han­nu-Pek­ka Björk­man) ja hu­ma­nis­ti Paa­vo Kas­ta­ri (us­kot­ta­va Mar­cus Groth), te­kevät yh­teis­suo­ri­tuk­sen, jo­ka on et­sivä­roo­lien osal­ta maail­man­luok­kaa.

Suu­rin pai­ne ra­sit­taa pääo­san Min­na Haap­kylää. Roo­lin sisäistä­mi­nen tun­tuu vievän li­ki 50 mi­nuut­tia, mut­ta sit­ten kat­so­ja pal­ki­taan Haap­kylän uran par­haal­la suo­ri­tuk­sel­la. Ikävä kyllä hän ei ole kos­kaan osan­nut näy­tellä ää­ripäitä, tun­tee­ton­ta ko­vuut­ta eikä suu­rin­ta herk­kyyttä. Tähän suh­teu­tet­tu­na hän ylittää it­sensä. Haap­kylä sai roo­lis­ta par­haan naisnäyt­te­lijän Jus­sin.

E­lo­ku­van hie­noim­piin koh­tauk­siin kuu­luu le­gen­daa­ri­sen Ar­vo “­Poi­ka” Tuo­mi­sen (jäl­leen pä­tevä Pert­ti Sve­holm) ta­paa­mi­nen ka­pa­kas­sa. Tämä au­kai­si pää­hen­kilön silmät.