”­Lu­menlä­vistäjä” on pos­ta­po­ka­lyp­ti­sek­si tie­tei­se­lo­ku­vak­si ne­ro­kas. Näin on, jos ne­rok­kuu­del­la tar­koi­te­taan sitä, että ai­ne­so­sat on val­tao­sin lai­nat­tu, mut­ta yh­dessä niistä on saa­tu ko­koon jo­tain tuo­ret­ta.

En ole al­ku­peräistä sar­ja­ku­va­ro­maa­nia lu­ke­nut, mut­ta suu­ri an­sio las­keu­tu­nee sen ideoil­le ja vi­sioil­le. Hyvä idea ei to­ki tee hyvää kir­jaa tai elo­ku­vaa ku­ten esi­mer­kik­si Dan McB­row­nin työt osoit­ta­vat. Nyt on­nek­si te­kee, vaik­ka elo­ku­van al­ku­puo­lel­la jou­tuu miet­timään, oli­vat­ko en­si-il­lan jäl­kei­set ar­viot yli­kan­tis­sa.

Pe­ru­sa­se­tel­mis­ta pan­naan sit­ten pyö­rimään ru­let­ti, jos­sa tem­mel­lys­kenttänä ei ole vä­hempää kuin yh­teis­kun­nan ikiai­kai­nen ra­ken­ne. Jo­pa kas­vi­huo­neil­miö, ta­lou­del­li­sen hy­vin­voin­nin epä­ta­sai­nen ja­kau­tu­mi­nen, po­liit­ti­set vas­tak­kai­na­set­te­lut ja vä­ki­val­lan oi­keu­tus ovat vain maus­tei­ta sa­keas­sa kei­tok­ses­sa. Sil­ti pe­ru­sa­ja­tus on ai­ka yk­sin­ker­tai­nen.

Gen­re-e­lo­ku­van kou­li­mat löytävät elo­ku­vas­ta ai­ka ta­val­la lai­no­ja. On epämääräistä syn­teet­tistä ra­vin­toa (Soy­lent Green), sul­je­tun put­ken draa­maa (Das Boot), oh­jus­mai­nen ju­na ju­ma­la­na (A­pi­noi­den pla­neet­ta 2), li­kai­sia kas­vo­ja rau­ta­sei­nien sisällä (A­liens 3), las­ten ma­ni­pu­loin­tia (T­he Dam­ned), ylä- ja ala­ta­son yh­teis­kun­ta (Met­ro­po­lis), syn­teet­ti­sel­le huu­mel­le alis­tet­tu­ja baa­rikärpä­siä (Kel­lo­pe­liap­pel­sii­ni) ja to­taa­lis­ta pro­pa­gan­daa (1984).

E­lo­ku­va myös läh­tee liik­keel­le kli­seestä eli tie­de ha­luaa hyvää, mut­ta ai­heut­taa eko­sys­tee­min ro­mah­duk­sen. Kas­vi­huo­neil­miön estä­mi­sek­si il­ma­kehään syy­de­tyt ke­mi­kaa­lit tuo­vat ko­ko maa­pal­lol­le jää­kau­den. Vain muu­ta­ma sa­ta ih­mistä jää eloon jät­timäi­seen ju­naan, jol­la rik­kaat ovat aiem­min teh­neet maail­ma­nympä­ri­mat­ko­ja.

Jo­pa la­ji­tyy­pin epä­to­dennäköi­syyk­siä käy­tetään hyväk­si. Me­nee jon­kin ai­kaa sii­hen, kun sisäistä in­sinöö­riään ta­voit­te­le­va kat­so­ja hymäh­te­lee, kuin­ka ju­na voi sel­vitä täl­lai­sis­sa olo­suh­teis­sa. Tyy­likkäällä ta­val­la kui­ten­kin sel­vi­tetään, kuin­ka ju­na liik­kuu oma­va­rais­ta­lou­des­sa ja täy­del­li­sessä kierrä­tyk­sessä. Jos hyväo­sai­nen ha­luaa sähköau­tol­la lie­ventää oman­tun­non­tus­kiaan, on to­ki luon­te­vaa, että tu­le­vai­suu­des­sa ha­lu­taan lo­mail­la­kin täy­sin vih­reissä mer­keissä.

S­now­pier­cer pilk­kaa maail­man ylä­luok­kaa, sin­ne ha­la­ja­via, gour­met –ad­dik­te­ja, met­rin ko­kaii­ni­vii­vois­ta unel­moi­via, krei­si­bai­laa­jia, us­ko­vai­sia, ka­pi­nal­li­sia hur­ma­hen­kiä, kom­mu­nis­te­ja, anar­kis­te­ja, luon­toih­mi­siä, suk­kaa ku­to­via mum­mo­ja ja vä­ki­val­ta­viih­dettä. Toi­sin sa­noen li­ki­pitäen kaik­kea. Si­nua ja mi­nua. Lo­pul­ta elo­ku­vas­sa ei edes ole pa­haa tai hyvää. On vain ih­mi­nen käyttäy­ty­mi­si­neen.