Ter­ren­ce Ma­lick , 67, on jo kah­den uu­den elo­ku­vap­ro­jek­tin jäl­ki­tuo­tan­to­vai­heis­sa. Ame­rik­ka­lai­soh­jaa­ja ei ole ai­na ol­lut näin tuot­te­lias. Ma­lic­kil­ta ku­lui yli kol­me vuo­si­kym­mentä vain vii­den elo­ku­van val­mis­tu­mi­seen. Nii­den kir­jaa­mi­nen ai­kajär­jes­tyk­seen ei syö ti­laa: Jul­ma maa (1969), On­nel­lis­ten ai­ka (1978), Ve­teen piir­ret­ty vii­va (1998), The New World (2005), The Tree of Li­fe (2011). Ar­vojär­jes­tys­kin on ai­ka lail­la sa­ma.

Toi­nen tu­le­vis­ta oh­jauk­sis­ta on IMDb.­co­min mu­kaan ”­tut­ki­mus uni­ver­su­min syn­tymästä ja kuo­le­mas­ta”. Isot ai­heet­han eivät suu­ta hal­kai­se ja ai­na niistä saa ko­mei­ta ot­si­koi­ta. Ku­ten Ma­lic­kin Can­nes-voit­ta­ja Elämän puus­sa, jo­ka sel­vittää run­saas­sa kah­des­sa ja puo­les­sa tun­nis­sa maail­man luo­mi­sen, syn­tiin­lan­kee­muk­sen ja Pa­ra­tii­sis­ta kar­ko­tuk­sen. Kurk­kaam­me mik­ros­koop­piin, kau­ko­put­keen ja di­gi­kau­den ih­mei­siin. Näem­me he­delmöi­tyk­siä, al­kuräjäh­dyk­siä ja dis­neymäi­ses­ti in­hi­mil­lis­tet­tyjä di­no­sau­ruk­sia.

”On­ko maail­mas­sa vir­he?”, ky­syy Sean Penn ai­kuis­roo­lis­sa lap­suu­den­ko­ke­muk­sia tul­ki­tes­saan. The Tree of Li­fen yti­messä seu­ra­taan kol­men vel­jek­sen per­he-elämää 1950-lu­vun lo­pun Tek­sa­sis­sa. Hyvää tar­koit­ta­vaa, mut­ta tiuk­kaa isää näyt­te­lee Brad Pitt. En­ke­limäi­senä, sil­ti lu­ja­luon­toi­se­na äi­tinä lap­sia kait­see Jes­si­ca Chas­tain. Mur­ro­sikäistä poi­kaa esittää lu­paa­va tu­lo­kas Hun­ter McC­rac­ken. Nuo­rem­pi­na vel­jinä nähdään per­soo­nal­li­set La­ra­mie Epp­ler ja Tye She­ri­dan.

O’B­rie­nit koh­taa­vat is­ku­ja ar­jes­saan. Isä jou­tuu työttömäk­si ja per­he muut­ta­maan ko­dis­taan. Kes­kimmäi­nen po­jis­ta kuo­lee myö­hem­min oman kä­den kaut­ta. Ker­to­mus ete­nee jäl­ki­ku­vi­na Sean Pen­nin esittämän esi­koi­sen aja­tus­vir­ras­sa, elo­ku­val­li­ses­ti ta­kau­tu­mi­na 1950-lu­vun muis­toi­hin. Ai­kui­se­na mies yrittää ymmärtää, mitä lap­sel­le ta­pah­tui ja mik­si.

Pa­ras­ta fil­missä on vel­jes­ku­vaus. Po­jat ovat ai­to­ja. Nuo­ret esittäjät tuo­vat elämän nii­hin­kin koh­tauk­siin, jois­sa Ma­lic­kin rep­lii­kit eivät ai­na toi­mi. Tai sil­loin, kun oh­jaa­ja on tyy­ty­nyt otok­seen, jo­ka on­nah­taa. Maail­maa sy­lei­levä hen­ki­nen hörhöi­ly ja kä­si­kir­joi­tuk­sen ai­ka­hyp­py­haa­hui­lu jättävät yleisön ul­ko­puo­li­sek­si tark­kai­li­jak­si. Las­ten yh­teis­hen­ki tu­lee vih­doin sä­vykkäänä lä­hel­le. McC­rac­ke­nin ja Epp­le­rin ison­vel­jen sekä pik­ku­vel­jen vä­li­nen tah­to­jen kamp­pai­lu ja kiu­saa­mi­nen, ra­jo­jen, val­lan ja luot­ta­muk­sen jul­ma­kin ko­kei­lu sekä herkäs­ti ja läm­pimäs­ti ku­vat­tu so­vin­to saat­ta­vat tun­teet pin­taan. Sa­no­ja ei tar­vi­ta, kun vel­jek­set pai­na­vat käm­me­net vas­tak­kain ovi­la­siin ja tun­te­vat yh­tey­destä nou­se­vaa iloa, jo­ka kan­taa vai­keuk­sien­kin yli.

Var­hais­nuo­ren McC­rac­ke­nin roo­li on Tree of Li­fen moot­to­ri. Vai pitäi­sikö sa­noa elämän voi­ma. Tehtävä roo­li ei ole help­po, sillä Ma­lick on kir­joit­ta­nut Jac­kin hah­moon pitkän kaa­ren ja ison kään­teen. Sie­lu tu­lee siinä tie­toi­sek­si it­sestään ja lap­suus lop­puu. Po­jan luon­nol­li­nen ke­hi­tys joh­taa Ma­lic­kin luo­mis­ker­to­muk­ses­sa kar­ko­tuk­seen Pa­ra­tii­sis­ta, vaik­ka Jack vain ka­pi­noi jous­ta­ma­ton­ta isäänsä vas­taan. Su­ku­puo­li­suus­kin herää ajal­laan: Jack va­ras­taa kau­niin ja kieh­to­van naa­pu­rin­rou­van alus­ha­meen tar­kas­tel­ta­vak­seen.

Jois­sa­kin ar­vos­te­luis­sa oh­jaa­ja-kä­si­kir­joit­ta­jaa on syy­tet­ty liias­ta hä­ve­liäi­syy­destä ja mur­ro­siän vää­rentä­mi­sestä. Ant­ho­ny La­ne kir­joit­ti Ame­ri­kan en­si-il­las­ta New Yor­ke­ris­sa: ”­Sek­si ei tun­ge häi­rit­seväs­ti esiin, vaik­ka nähdään­kin poik­keuk­sel­li­nen jak­so, jos­sa en­si­lu­paus ero­tii­kas­ta läikähtää Jac­kin ot­sal­le kuin kuu­me po­jan ko­pe­loi­des­sa naa­pu­rin ma­kuu­huo­nees­sa ja kos­ke­tel­les­sa nai­sen alus­ha­met­ta. Mut­ta tässä­kin, kun poi­ka pi­te­lee yö­pu­kua va­loa vas­ten kuin tai­vaal­lis­ta kaa­pua, ja va­ras­taa sen sit­ten ja las­kee kel­lu­maan ala­vir­taan, kat­so­ja ha­luaa ku­mar­taa päänsä ku­vien kau­neu­den edessä, mut­ta sa­maan ai­kaan kis­koa oh­jaa­jan si­vum­mal­le ja sa­noa, että ”­Ter­ry, mi­nun ikävä pal­jas­taa tämä si­nul­le, mut­ta tuos­sa ei ole ihan kaik­ki, mitä mur­ro­sikäi­set po­jat te­kevät.”

Ma­lick on to­ki ai­na kä­si­tel­lyt sek­suaa­li­suut­ta pidät­tyväs­ti fil­meissään. Myös Jac­kin pu­ber­teet­ti­nen lan­kee­mus ku­va­taan hie­no­va­rai­ses­ti ja viit­teel­li­ses­ti. Sil­ti ohi vi­lah­ta­va otos naa­pu­rin sän­ky­ka­ma­ris­sa alus­vaat­teen yl­le tai­pu­nees­ta Jac­kis­ta vih­jaa muu­ta. Jos­pa vaat­teel­le eh­ti ta­pah­tua jo­tain? Jos­pa poi­ka sot­ki sen?

Ma­lick näyttää aiem­min, mi­ten Jack avaa vaat­teen las­kok­sis­ta ja aset­taa sen huo­lel­li­ses­ti sän­gyl­le. Asu edus­taa po­jan mie­li­ku­vis­sa vuo­teel­la lepäävää, an­tau­tu­vaa nais­var­ta­loa. Tä­ten Ma­lick an­taa pa­ril­la ku­val­la – ja tai­ta­val­la leik­kau­sel­lip­sillä — ymmärtää Jac­kin mas­tur­boi­neen ha­meel­le. Muu­ten­han ei se­lit­tyi­si se ko­va kii­re, kun poi­ka juok­see ta­los­ta ha­meen kans­sa ulos ja vis­kaa kä­sissä kuu­ma­na polt­ta­van to­dis­teen jo­keen. (Leik­kaus sisältä ulos on ra­ju ja Jac­kin ele joel­la ei suin­kaan har­ras ja vii­pyi­levä vaan no­pea).

Poi­ka­han oli­si voi­nut vain pa­laut­taa alu­sa­sun pai­koil­leen huo­neen pöytä­laa­tik­koon. Ja jos Jack ha­lu­si ha­meen it­sel­leen muis­tok­si tai myö­hempää he­ku­moin­tia var­ten, mik­si hän kii­ruh­ti hä­vittämään sen he­ti nä­ky­vistä? To­den­tun­tui­sem­paa on, et­tei ku­kaan kes­keyttä­nyt po­jan tut­ki­mus­ret­keä ai­kuis­ten maail­maan, vaan Jack vain säikäh­ti sitä, mitä sai ta­hat­to­mas­ti ai­kaan.

Viit­teillä ja el­lip­seillä Ma­lick pää­see pi­temmäl­le pu­ber­tee­tin in­tii­mei­hin tun­toi­hin kuin rea­lis­ti­sem­mil­la ot­teil­la vaik­ka­pa poh­jois­mais­ten, na­tu­ra­lis­ti­sem­pien ja in­ho­rea­lis­ti­sem­pien elo­ku­vien nuo­ruus­ku­vauk­sis­sa. Joel­ta pa­laa­va Jack ta­paa en­simmäi­senä äi­din kat­seen. Äi­ti nä­kee he­ti, että jo­tain po­jas­sa on muut­tu­nut. Jack vais­toaa sen. Ky­se on to­ki vain en­simmäi­sestä runk­kauk­ses­ta, mut­ta suu­res­ta kään­ne­koh­das­ta nuo­rel­le mie­hel­le ma­lic­kin­mit­tai­ses­sa uni­ver­su­mis­sa. (Vä­kevä avain­koh­taus tuo mie­leen kir­jai­li­ja Ei­no Säisän ker­to­muk­sen, jos­sa äi­ti nä­kee lap­sen­sa sil­mistä, mil­loin poi­kuus on men­nyt.)

T­ree of Li­fes­sa isän tuo­mit­se­va ta­pak­ris­til­li­syys ai­heut­taa niin Jac­kis­sa kuin hä­nen vel­jissään elämä­nikäi­sen hä­peän, jo­ta hei­koin lenk­ki, kes­kimmäi­nen poi­ka, ei lo­pul­ta kestä. Sil­ti — ken­ties ta­hat­to­mas­ti — fil­mi pa­nee miet­timään myös äi­din lem­peämmän mut­ta yhtä kaik­ki hal­lit­se­van us­kon­nol­li­suu­den vai­ku­tus­ta. Äi­ti pys­tyy vain sa­nat­to­mas­ti pro­tes­toi­maan poi­kien hen­kistä nu­jer­ta­mis­ta vas­taan. Kai­ken sen, mikä 1950-lu­vul­le oli so­pi­vaa, äi­ti­kin on sisäistä­nyt. Pat­riar­kaa­li­suus, isän val­ta, on kir­kos­sa kuu­lu­tet­tua. Tek­sa­sis­sa eivät pu­hal­la vielä 1960-lu­vun ra­di­ka­lis­min va­paam­mat, raik­kaam­mat tuu­let.

Ma­lick ta­voit­te­lee ymmär­rystä ja hyväk­syntää laa­jal­la skaa­lal­la ja le­veällä pa­le­til­la. Tree of Li­fen ydin­per­heen mik­ro­ta­ri­na ver­tau­tuu mak­ro­ta­son syn­tyi­hin sy­viin. Ma­lick su­kel­taa al­ku­me­reen ja am­pai­see tai­vai­siin. Oh­jaa­ja­na oli­si voi­nut ol­la vaik­ka Ing­mar Kub­kovs­ki. Elo­ku­va­li­pun hin­nal­la pää­see Ma­lic­kin tar­joa­mal­le psy­ke­dee­li­sel­le ai­ka-a­va­ruus­mat­kal­le, ku­ten Kub­ric­kin Ava­ruus­seik­kai­lu 2001:ssä (1968). Berg­ma­nin psy­ko­pa­to­lo­gi­nen per­he­ku­vaus taa esi­tellään etee­ri­sen lyy­ri­sinä frag­ment­tei­na. Ne lai­na­taan Tar­kovs­kin Pei­listä (1975). Ma­lick me­nee jo­pa niin pitkäl­le tar­kovs­kei­lus­saan, että Tree of Li­fes­sa­kin le­vi­toi­daan.

On­nis­tu­neem­min aja­tus­ten sä­teellä ovat elo­ku­vis­saan liik­ku­neet edellä mai­nit­tu­jen Kub­ric­kin, Tar­kovs­kin ja Berg­ma­nin ohel­la myös 1940-lu­vun brit­ti­mes­ta­rit Powell ja Press­bur­ger (Ky­sy­mys elämästä ja kuo­le­mas­ta, 1946) sekä Stan Brak­ha­ge ko­kei­le­vis­sa töissään. Avio­lii­ton ku­vauk­se­na Tree of Li­fe tuo mie­leen sa­maan ajan­jak­soon si­joit­tu­neen Sam Men­de­sin Re­vo­lu­tio­na­ry Roa­din (2008). Sekään ei täy­sin va­kuut­ta­nut, mut­ta toi um­pioi­tu­nees­sa muo­dos­saan pa­rem­min esiin 1950-lu­vun hen­ki­sen ah­tau­den ja pa­ri­suh­teen pii­nat.

Sean Pen­nin piir­teissä on fos­sii­li­mais­ta uur­ret­ta, jo­ka so­pii Tree of Li­feen, jos­sa di­no­sau­ruk­set­kin herä­tetään hen­kiin. Brad Pit­tin ta­kaa ku­vat­tu vank­ka nis­ka ja Jes­si­ca Chas­tai­nin sie­luk­kaat kas­vot kan­ta­vat ne­kin pitkäl­le. Mut­ta ei niin kauas kuin Ma­lick ha­luai­si. Penn on it­se­kin ih­me­tel­lyt roo­lin­sa ni­vel­ty­mistä ko­ko­nai­suu­teen. Mie­len­mai­se­mien ka­ruis­sa ki­vi­kois­sa räm­pivää näyt­te­lijää käy­kin vä­lillä sää­lik­si. Penn si­joit­tuu ta­ri­nas­sa ny­kya­jan tar­joa­maan kont­ras­tiin, jos­sa Ma­lick vii­pyi­lee liian pitkään ih­met­te­lemässä pil­ven­piirtä­jien mo­der­nia hen­gettö­myyttä, sitä uu­den­lais­ta tyh­jyyttä, jo­ka on tul­lut en­ti­sen au­tiu­den ti­lal­le.

B­rad Pit­tin voi kyllä mieltää kek­sijäk­si ja kaup­pa­mat­kus­ta­jak­si, mut­ta vai­voin klas­si­sen mu­sii­kin har­ras­ta­jak­si tai ur­ku­rik­si. Jes­si­ca Chas­tain on sykäh­dyttävä, to­sin Ma­lick jättää hä­net usein yk­sin, tyhjän­pan­tik­si sa­man­kal­tai­si­na tois­tu­viin, vaik­ka­kin upei­siin ku­viin.

Ku­vaa­ja­na Em­ma­nuel Lu­bezs­ki saa Ma­lic­kin vai­ku­tel­mis­sa häiväh­te­levään tyy­liin pi­toa pal­jail­la, kuu­lail­la otok­sil­la. Jack Fisk, Da­vid Crank, Jea­net­te Scott ja Jac­que­li­ne West luo­vat ka­me­ran eteen la­vas­tuk­sen, rek­vi­sii­tan ja pu­vus­tuk­sen kaut­ta eri­tyi­syy­dessään täsmäl­li­sen, mut­ta yleispä­teväs­ti ava­ran men­neen ajan ko­ko­var­ta­lo­ku­van. Ma­lic­kin mi­tas­sa nä­kymät vain käyvät niin tu­tuik­si, että ase­tel­mal­li­suus epäi­lyttää. Va­lo­ku­vauk­sel­li­ses­sa täy­del­li­syy­dessään jo­kai­nen otos voi­tai­siin pysäyttää ja ir­rot­taa ko­ko­nai­suu­des­ta. Ke­hys­tys­kel­poi­nen elo­ku­va on vaa­ras­sa kuol­la pys­tyyn. Kau­neu­den pitäi­si ke­hit­tyä Tree of Li­fen ku­vien vä­li­sistä suh­teis­ta eikä jäädä yk­sittäi­siin, peräkkäin si­joi­tet­tui­hin otok­siin.

Tai­de­te­ra­pia on hyväk­si, mut­ta te­ra­pias­ta tu­lee har­voin hyvää tai­det­ta. Ker­rot­tu kyllä vai­kut­taa oma­koh­tai­sel­ta, niin kuin on oh­jaa­jan koh­dal­la ou­nas­tel­tu. Voi ku­vi­tel­la, että Tree of Li­fe oli­si Ma­lic­kin ko­ke­man oman me­ne­tyk­sen ulos­ma­naa­mis­ta, hen­kilö­koh­tais­ta te­ra­piaa. ”­Jos asia ei ole elämässä­si, et saa sitä soit­ti­mes­ta esiin”, sa­noi muu­sik­ko Char­lie Par­ker. Nyt oh­jaa­jal­la on vai­keuk­sia vä­li­neensä kans­sa. Ma­lick ei osaa so­vit­taa liian­kin in­tii­mejä me­lo­dioi­taan suu­rem­man sin­fo­nian raa­mei­hin.

Tai­vas on paik­ka, jos­sa mitään ei kos­kaan ta­pah­du, lau­loi Tal­king Heads kap­pa­lees­saan Hea­ven (1979). Tyl­sim­millään Ma­lick on fil­min päätök­sen suu­res­sa syn­tee­sissä, tuon­puo­lei­sen ku­vis­sa. Jon­kin­lai­nen so­vi­tus koe­taan vas­ta me­ta­fo­ri­sel­la vii­mei­sellä ran­nal­la, jo­ta koh­den Sean Pen­nin hah­mo on pil­ven­piirtäjä­toi­mis­tos­ta läh­det­tyään räm­pi­nyt. Mut­ta Ma­lick ei tyy­dy lo­pus­sa­kaan hie­no­va­rai­siin, yleistä­viin ver­taus­ku­viin. Näyttämöl­le kan­ne­taan oven­raa­mit teat­te­ri­ku­lis­seik­si, ja ve­den päällä­kin sit­ten kä­vellään. Ta­ri­nan hah­mot ker­to­muk­sen eri ai­ka­ta­soil­ta koo­taan yh­teen, kah­laa­maan ran­ta­ve­teen. Rat­kai­su on kir­jai­mel­li­suu­des­saan vai­vaan­nut­ta­va (vain lap­sinäyt­te­lijät on­nis­tu­vat ole­maan luon­te­via myös kei­no­te­koi­sis­sa koh­tauk­sis­sa). Mel­kein toi­voi­si, että se aiem­min näh­ty di­no­sau­rus jol­kut­te­li­si ran­nal­le jär­jestämään vähän eloa näi­hin pys­tyyn kuol­lei­siin haa­mui­hin.

Vai on­ko koh­tauk­ses­sa sit­ten­kin ky­se lisä­ma­te­riaa­lis­ta, jo­ka pi­ti jättää Tree of Li­fen Blu-ray-jul­kai­sul­le? Ehkä fil­mi­ryhmän vii­mei­sen ku­vauspäivän vi­deoi­tu ”w­rap up”? Epä­ta­sai­sen elo­ku­vap­ro­jek­tin hil­jai­set hau­ta­jai­set? (HB)