E­lo­ku­vaoh­jaa­ja Maa­rit Lal­li muis­te­taan ehkä par­hai­ten ly­hy­te­lo­ku­vas­ta Ko­vat mie­het (1999). Sen alus­sa Su­le­vi Pel­to­la ma­kaa pel­lol­la metsä­ko­neen pu­ris­tuk­sis­sa ja neu­voo vie­ressä ole­vaa poi­kaan­sa avun han­kin­nas­sa: ”­Kot­tiin et soi­ta! Soi­tat Vei­kol­le!”

Tuon lyhä­rin kes­kit­ty­nyttä ideaa ja hal­lit­tua muo­toa jää kai­paa­maan Lal­lin en­simmäi­seltä pitkältä elo­ku­val­ta Koh­ta 18. Se ker­too pientä ja sym­paat­tis­ta ta­ri­naa vii­destä ka­ve­ruk­ses­ta kah­dek­san­nen­tois­ta syn­tymäpäivänsä kyn­nyk­sellä.

Lal­lin kans­sa kä­si­kir­joi­tuk­sen on teh­nyt hä­nen poi­kan­sa Hen­rik Mä­ki-Ta­ni­la, jo­ka myös näyt­te­lee yhtä pää­roo­leis­ta. Kar­ri käy au­to­kou­lua yk­sin­huol­ta­jaäi­din opet­ta­ma­na ja ko­la­roi. Ka­ve­rin­sa André huo­leh­tii pik­ku­vel­jestään, kun äi­ti juok­see kau­pun­gil­la. Pe­teltä unoh­tui ehkäi­sy ja nyt on tyttö­ka­ve­rin kans­sa pää­tettävä ka­tu­mus­pil­le­reistä. Ak­se­li yrittää sol­mia suh­det­ta al­ko­ho­li­soi­tu­nee­seen isäänsä. Jo­ni viih­dyttää ra­has­ta puu­ma­nai­sia ja ko­kei­lee huu­mei­ta­kin.

Nuo­ru­kais­ten ta­ri­nat ovat yk­sin­ker­tai­sia ja per­he­kes­kei­siä. Jo­kai­nen asuu vielä ko­to­na ja tu­lee van­hem­pien­sa kans­sa vaih­te­le­vas­ti toi­meen. Useim­pien äi­dit ja isät ovat eron­neet, joil­ta­kin puut­tuu ko­ko­naan kos­ke­tus toi­seen van­hem­paan.

Koh­ta 18 –­fil­min valt­ti­na ovat raik­kaat osa­suo­ri­tuk­set ja luon­te­vat esiin­tyjät. Lal­li on va­lin­nut ku­vat­ta­van­sa oman poi­kan­sa ystävä­pii­ristä, jo­ten ke­miat toi­mi­vat. Ul­konäkö­puol­ta nuo­ril­la jan­nuil­la riittää, mut­ta per­soo­nal­li­suut­ta ja särmää oli­si kai­van­nut lisää. Sitä oli­si fil­miin tuo­nut myös jän­teväm­pi ta­ri­noi­den kä­sit­te­ly.

Jo­kai­sen po­jan taus­ta kä­si­tellään peräkkäin ja eril­li­senä Jo­nin pe­rus­te­le­mat­ta jäävän sisäi­sen mo­no­lo­gin yh­distämänä. Kun ker­to­muk­set eivät ole it­sessään sen ih­meel­li­sem­piä, ne oli­si pitä­nyt si­toa pa­rem­min toi­siin­sa. Nyt ka­ve­rus­ten yh­tei­nen ta­ri­na jää ker­to­mat­ta, se mik­si he ovat ystä­viä ja mi­ten heidän per­he-elämänsä yh­dessäo­loa maus­taa.

Lal­lin ta­pa ker­toa on verk­kai­nen, ku­ten Ko­vis­sa mie­hissä­kin. Ai­kan­sa ot­ta­va tyy­li ja ke­vyi­den di­gi­vi­deo­ka­me­roi­den käyttö tuo­vat nuo­ret mie­het lä­hel­le kat­so­jaa. Is­ke­vyyttä jää sil­ti kai­paa­maan. Kään­teet jäävät vä­hiin. Kou­kut­ta­vuus Koh­ta 18:s­ta puut­tuu, vaik­ka sym­paat­ti­suut­ta on riittä­miin.

Lal­lin ja poi­kan­sa kä­si­kir­joi­tuk­sen to­teu­tuk­ses­sa vah­vin pai­no on las­ten ja van­hem­pien yh­tey­dellä tai sen puut­teel­la. Rai­sua ka­ve­ri­fil­miä ja vetävää tei­ni­ku­vaus­ta odot­ta­va saat­taa pet­tyä. Ai­kuis­kat­so­jat taas voi­vat ohit­taa elo­ku­van juu­ri luul­len sitä edellä mai­ni­tuk­si.

Toi­voi­si, että Koh­ta 18 löytäi­si kaik­ki koh­dey­leisönsä, kos­ka siinä on kiin­nos­ta­vaa, lä­hes do­ku­men­taa­ris­ta to­den­ma­kua. Lämmöllä ku­va­tut yh­tei­symmär­ryk­sen het­ket voi­vat ti­raut­taa myös kyy­ne­leen. Hen­rik Mä­ki-Ta­ni­la on yk­sin kä­si­kir­joit­ta­nut omien ko­ke­mus­ten­sa poh­jal­ta koh­tauk­sen metsäkämpältä, jos­sa Art­tu Läh­teenmäen Ak­se­lin ja isää esittävän Ila­ri Jo­hans­so­nin sa­na­ton yh­teys syn­tyy hie­nos­ti. Ka­rim Al-Ri­fain ja pik­ku­vel­jen jou­lu­puk­ki­kes­kus­te­lu on myös hal­lit­tu ja kos­ket­ta­va.

I­la­ri Jo­hans­so­nin lisäk­si Ma­ri Pe­ran­kos­ki, Eli­na Knih­tilä, Han­nu-Pek­ka Björk­man, Nii­na Nur­mi­nen ja Mats Lång­bac­ka kun­nos­tau­tu­vat van­hem­pi­na. Lal­lin in­tii­mi oh­jau­so­te var­mis­taa, että ko­ke­nei­den näyt­te­lijöi­den ja tuo­rei­den kas­vo­jen kon­tak­ti toi­mii ja luot­ta­mus on sau­ma­ton­ta.

An­sioi­tu­neet ku­vaa­jat ovat tässä­kin asial­la, mut­ta jäl­ki jää lat­teak­si. Lie­neekö sit­ten syynä pie­nen tuo­tan­toyh­tiön in­die­fil­min ke­vyt ka­lus­to, no­pea ai­ka­tau­lu, kol­men­sa­dan tu­han­nen kengän­nau­ha­bud­jet­ti, vai nämä kaik­ki? (HB)