"Joskus he eivät pääse ulos autosta."
Rata-autoilu lienee länsimaisen kulttuurimme tuotoksista äärimmäisin, kun mittapuuna pidetään sitä, kuinka paljon se herättää kaksijakoisia tunteita.
"Joskus he eivät pääse ulos autosta."
Rata-autoilu lienee länsimaisen kulttuurimme tuotoksista äärimmäisin, kun mittapuuna pidetään sitä, kuinka paljon se herättää kaksijakoisia tunteita. Pidän itse nykypäivän autourheilua täysin yhdentekevänä. Silti katsoin tämän elokuvan suurella mielenkiinnolla, mutta edelleen kaksijakoisin tunnelmin. Ja annoin neljä tähteä.
Tämä on yksi parhaita alaansa kuvaavia elokuvia, koska se sukeltaa edes hieman pinnan alle ja kertoo, mistä rata-autoilussa ehkä on kyse.
Le Mansin kisa vuonna 1966 on harrastajille hyvinkin tuttu käännekohta, kun Carrol Shelby pisti Fordin rahoittamana Ferrarin voittoputken poikki.
Elokuva kuitenkin kuvaa Shelbyä ja Ford GT:tä enemmän britti Ken Milesia, joka oli mestariskuski, mutta koki ennemminkin olevansa mekaanikko. Hän tunsi läpikotoisin ajettavansa. Tiesi, mikä pettää missäkin olosuhteissa. Tiesi, milloin riskin pystyi ottamaan. Silti ristiriita kuuluu tähänkin. Riski vei miehen mennessään. Taipumaton taittuu sitten kerralla. Tällä kertaa taittuminen tarkoittaa itsensä ylittämistä siinä, mikä on Akilleen kantapää.
Miles syntyi pari vuotta myöhemmin siitä, kun nuori isoisäni sai vuonna 1919 Yhdysvalloista Suomeen muuttaessaan ensimmäisen autonsa, avomalli-Maxwellin ("koska se oli halvempi kuin umpiauto"). Sittemmin hän toimi liikennöitsijänä aina Petsamoa myöten. Myös toinen isoisäni toimi alan yrittäjänä Lapissa. Kalustoa oli kuorma-autoista takseihin.
Autoihin liittyvä liiketoiminta on samanlaista kuin viininviljely. Ansaitse meluummin ensin omaisuus. Toisinpäin se on jo vaikeampaa. Niinpä jyrsijä-isäni kyllästyi ainaisiin ilmaiseksi tehtyihin moottoriremontteihin ja siirtyi pyörälijäksi jo 1960-luvulla. Samaan aikaan keräsin Matchbox-pikkuautoja ja ajelin Fastrack-silmukoissa. Silti ajoin kortin vasta työn pakottamana.
Tintti-albumin ruosteenpunainen Jaguar Mark X palautti neljänkympin villityksessä intoni autoihin. Viimeisen käyttöautoni ostin 20 vuotta sitten. Harrasteautoja on käytössäni kolme, ja hevosvoimia löytyy kaiken järjen vastaisesti pitkälti yli 1000. Mutta ei minulla tulisi mieleenkään katsella nykypäivän F1-ajoja.
Tätä taustaa vasten Le Mans ’66 osoittaa voimansa. Se vetoa nostalgiaan, mutta myös kertoo kuvaavasti, mikä on pienen dynaamisen kehitysyhtiön suhde isoon, byrokraattiseen tehtaaseen. Yhtymäkohtia löytyy jokaisen elämään ja jokaiselle elämänalueelle.
Filosofisesti ja psykologisesti elokuva on hauskalla tavalla aihepiirinsä mukaisesti kaksijakoinen. Auton rakentamiseen ja auton tuntemiseen sekä kisaamiseen keskittyvä osio on maallikon näkökulmasta syväluotaavaa. Osanottajien yksityiselämään liittyvä on sitten aikamoisen kliseistä. Jotta ympyrä sulkeutuisi, lopun kaksiosainen draama ja jopa sentimentaalinen lopetus on toteutettu tyylillä.
Ongelmaksi mudostunee se, että vintage-autoilun ulkoisiin tunnuksiin viehtyneet eivät malta seurata draamaa, kun asiaankuuluvat kellot (Rolex Daytona Zenithin koneistolla), beiget aurinkolasit (Ray-Ban) ja aikansa autoilukuteet vilahtavat tämän tästä kuvassa.
Harmi, ettei ohjaaja uskaltautunut tekemään suoraviivasta ja ankaran puritaanista autoelokuvaa, vaan mukaan piti soluttaa perhedraamaa. Taiteellisen jyrkkää ilmaisua ei tosin olisi 20th Century Fox luultavasti hyväksynyt. Ei, vaan olisi pistänyt kapulaa rattaisiin siinä missä Fordin arkkityypin nilkki Leo Beebe (Jos Lucas) kampitti Shelbyn pajaa.
”Nimeni on Carroll Shelby. Rakennan kilpa-autoja."
"Että myyvät autoja?" "Sitä ne tekevät."
Kuva piirtyy tarkasti, ja ääniraita luo laajan skaalan rata-autoiluun kuuluvaa murinaa ja melskettä. Kaikki on tasapainossa ja harkittua. Soundtrack ei voi olla huono, jos sillä soi vaikkapa The Sonics tai Link Wray. Ekstroihin on tallennettu 60 minuutin dokumentit. (PS)