An­ton Tše­ho­vin näy­telmän ”­Lok­ki” (1896) uu­si fil­ma­ti­soin­ti ko­koaa va­kuut­ta­van näyt­te­lijä­kaar­tin ja va­le­lee ta­pah­tu­mien yl­le ihas­tut­ta­van viit­se­liääs­ti luo­dun pe­rio­di­pa­ti­nan, mut­ta lässähtää rak­kau­del­la teh­dyk­si me­kaa­ni­sek­si ker­ron­nak­si. Yh­dek­si funk­tio­naa­li­sen kes­kin­ker­tai­sek­si tul­kin­nak­si lu­ke­mat­to­mien mui­den jouk­koon.

1800-lu­vun venäläis­ten aris­tok­raat­tien pii­rei­hin si­joit­tu­va draa­ma avau­tuu pa­ko­te­tus­ti, mut­ta ku­lis­sit ovat nä­tit, ku­ten elo­ku­va it­se­kin to­teaa. Tše­hov it­se kuu­lem­ma to­te­si näy­telmästään sitä kir­joit­taes­saan, että ky­se on ko­me­dias­ta, jos­sa on kol­me nais­ta, kuu­si miestä, neljä näytöstä ja mai­se­ma jär­ven yli — sekä pal­jon pu­het­ta kir­jal­li­suu­des­ta (tai ehkä kir­joit­ta­mi­ses­ta), vähän toi­min­taa ja pal­jon rak­kaut­ta. Tässä jo­kai­nen vaa­ti­mus tun­tuu täyt­tyvän, mut­ta hah­mo­jen jää­dessä man­ne­kii­nien ta­sol­le jää myös rak­kaus lä­hinnä te­kijöi­den mo­ti­vaa­tioi­den ta­sol­le. Ko­me­dia tämä on vain siinä mie­lessä kuin ko­ko ih­mi­se­lo on ko­me­diaa, mut­ta ta­ri­na it­sessään on kiin­nos­ta­va.