Jou­lun myy­dyin kir­ja on tie­tys­ti eng­lan­nin­kie­li­nen Ka­le­va­la. Senhän kaik­ki Tol­kien-fa­nit ha­lua­vat lä­hettää Uu­teen-See­lan­tiin kii­tok­sek­si Pe­ter Jack­so­nil­le fan­ta­siak­las­si­kon on­nis­tu­nees­ta fil­ma­ti­soin­nis­ta. Ja kyllähän Ta­ru sor­mus­ten her­ras­ta: Sor­muk­sen ri­ta­rit on oi­va jou­lu­lah­ja meil­le kat­so­jil­le. Ku­ka­pa oli­si us­ko­nut, että jo ta­ri­nan pää­na­vaus, Sor­muk­sen ri­ta­rit, voi­si tar­jo­ta mo­ni­pol­vi­sen saa­gan näin ehyenä ja ta­sa­pai­noi­se­na.

Pe­ter Jack­so­nin Sor­mus­ten her­ras­sa Gan­dalf Vel­hon lo­pu­ton vii­saus lu­moaa Sir Ian Mc­Kel­le­nin vir­heettömässä tul­kin­nas­sa. Elo­ku­vaan on löy­det­ty Eli­jah Woo­dis­sa myös oi­va Fro­do Rep­pu­li, jol­le luot­tai­si pait­si sor­muk­sen, myös pik­ku­sis­kon­sa. Ja en­nen lo­pul­lis­ta is­kuaan Uruk-Hain il­keä pää­je­hu kei­nut­taa lan­tei­taan coo­li­na kuin John Way­ne – tai Ma­ri­lyn Mon­roe. To­teu­tus on tyy­likäs.

Tol­kie­nin sa­no­ma vä­lit­tyy. Pie­ni­kin voi tehdä suu­ria asioi­ta. Rep­pu­li on 60-sent­ti­nen kär­sivä Jee­sus-hah­mo heik­ko­luon­tei­si­ne ope­tus­lap­si­neen. Sor­muk­ses­ta tu­lee hä­nel­le myös mal­ja, jon­ka mie­luum­min an­tai­si pois. Oh­jaa­ja Jack­son on­nis­tuu te­kemään hyvän kieh­to­vam­mak­si ja mo­ni­syi­semmäk­si kuin ka­ris­maat­ti­sen pa­han.

Ta­run mat­ka val­ko­kan­kaal­le on ol­lut lä­hes yhtä mut­kal­li­nen ja pitkä pro­ses­si kuin Fro­do Rep­pu­lin urak­ka Sor­muk­sen saat­ta­mi­sek­si Tuo­mio­vuo­ren uu­me­niin. Jo 50-lu­vun lo­pul­la Dis­ney hank­ki teok­sen fil­mau­soi­keu­det. Myös Stan­ley Kub­rick ja John Boor­man ovat suun­ni­tel­leet kir­ja­sar­jan ku­vaa­mis­ta. Jack­so­nin uus­tul­kin­ta herättää mie­len­kiin­toa jo­pa vuo­den 1978 kes­ke­neräi­sek­si jää­nyttä piir­ros­ver­sio­ta koh­taan. To­sin tuo Ralph Baks­hin pio­nee­ri­työ on ja­ka­nut ar­vos­te­li­jat. Ani­maa­tio­ta pi­det­tiin us­kol­li­se­na Tol­kie­nin omil­le al­ku­peräis­piir­rok­sil­le, mut­ta myös ta­ri­nan ti­hu­työnä.

Kun kir­ja­sar­ja il­mes­tyi so­dan jäl­keen vuo­si­na 1954-55, siinä näh­tiin maail­man­pa­lon kai­ku­ja. Nyt elo­ku­vaa on jo eh­dit­ty ver­taa­maan Af­ga­nis­ta­nin ta­pah­tu­miin. Tol­kien it­se in­ho­si tur­haa ver­taus­ku­val­li­suut­ta. Häntä kiin­nos­ti his­to­ria – niin to­del­li­nen kuin kek­sit­ty. Kir­jai­li­ja on ker­to­nut, että ta­ri­nan so­tai­sim­mat jak­sot oli­vat pa­pe­ril­la jo en­nen toi­sen maail­man­so­dan uh­kaa, eikä hä­nen teok­sen­sa ole si­dot­tu mui­hin­kaan ajan­koh­tai­siin ta­pah­tu­miin.

Ehkä me­nes­tyk­sen sa­lai­suus on­kin juu­ri ajat­to­muu­des­sa. Elo­ku­vas­sa ai­na­kin voi nähdä yhtä hy­vin Ivan­hoen ja Ro­bin Hoo­din seik­kai­lu­jen puh­das­hen­ki­syyttä, kuin mo­der­nim­pien fan­ta­sia­fil­mien tai sar­ja­ku­va­maail­man muo­di­kas­ta syn­kis­te­lyä. Tol­kie­nil­le tyy­pil­li­nen lei­kil­li­nen huu­mo­ri vä­lit­tyy par­hai­ten ve­te­raa­ninäyt­te­lijöi­den an­tau­muk­ses­sa.

Rau­ta­pi­han hor­nan­kat­ti­la

Kir­jan lu­ke­neet ker­to­vat, et­tei edes kol­mi­tun­ti­seen elo­ku­vaan mah­du juu­ri su­van­to­koh­tia eikä Tol­kie­nil­le tyy­pil­li­siä kes­kus­te­lu­ja. Pää­pai­no on liik­keessä, sor­muk­sen kul­je­tuk­ses­sa ja toi­min­nas­sa. Sil­ti Jack­so­nin nä­ke­myk­sessä on ryh­tiä ja hen­ke­vyyttä ja lop­pu­tu­los on kau­nis kun­nia­no­soi­tus.

Ho­bit­tien ko­ti­kon­nus­sa elo on rau­hai­sa, kun­nes yön mus­tat rat­sas­ta­jat sär­kevät idyl­lin. Pik­ku Rep­pu­lin on kul­je­tet­ta­va Sau­ro­nin sor­mus pois, jot­ta pa­ha ei uu­des­taan pää­si­si val­taan. Yh­deksän Sor­muk­sen ri­ta­ria vael­taa koh­ti Tuo­mio­rot­koa, sa­mal­la kun Rau­ta­pi­has­sa kie­huu pa­hal­le us­kol­lis­ten hor­nan­kat­ti­la. Örk­kien ar­mei­jat jäl­jittävät san­ka­rim­me.

Pe­ter Jack­son on jo aiem­mis­sa elo­ku­vis­saan osoit­ta­nut hal­lit­se­van­sa niin ku­vi­tel­mat ja huu­mo­rin, kuin äk­kiväärät syök­syt pai­na­jai­siin. Elo­ku­va Tai­vaal­li­set olen­not il­men­si oh­jaa­jan pai­kan­ta­jua ja ky­kyä herättää men­neen ajan tun­nel­mat. Ku­vit­teel­li­nen do­ku­ment­ti For­got­ten Sil­ver taas oli val­lat­to­man kek­se­liäi­syy­den juh­laa. Efek­tien käytössä ja mörkö­jen luo­mi­ses­sa Jack­son on eden­nyt ai­mo as­ke­leen. Tai­vaal­lis­ten olen­to­jen köm­pelöt hah­mot rik­koi­vat ko­ko­nai­suut­ta, mut­ta nyt te­ho­kei­not ja ta­ri­na ovat yhtä.

Voi ku­vi­tel­la 60-lu­vun hip­pien ihas­tu­neen Tol­kie­nin hen­kilöi­den tuu­mai­lui­hin, sie­ni­ret­kiin ja piip­pu­kes­sun polt­toon. Eri­tyi­sen nau­tit­ta­via ovat Bil­bo Rep­pu­lin (Ian Holm) ja Gan­dal­fin yh­tei­set tee­het­ket. Rep­pu­lin ta­lo on mai­nio luo­mus ja osoit­taa mi­ten tai­ta­vas­ti te­kijät käyttävät di­gi­taa­lie­fek­tejä ja pers­pek­tii­vi­har­haa vai­ku­tel­mien syn­nyttä­mi­seen. Ba­be-pos­sun ai­koi­naan ikuis­ta­nut And­rew Les­nie on luon­tonä­kyi­neen vah­va eh­do­kas Os­ca­rin ar­voi­sek­si ku­vaa­jak­si.

Täy­teo­tok­sis­sa pie­niä ho­bit­te­ja näyt­te­levät lap­set, vaan riittää viat­to­muut­ta fil­min nuo­ris­sa täh­dissä­kin. Kir­jan pe­rus­teel­la Fro­don pitäi­si ol­la yli vii­si­kymp­pi­nen aloit­taes­saan ret­kensä, mut­ta val­ko­kan­kaal­la Eli­jah Wood ei saa van­he­ta. Sal­lit­ta­koon täl­lai­nen ku­mar­rus kat­so­ja­tut­ki­mus­ten de­mog­ra­fioil­le. Eiväthän vii­si­kymp­pi­set oi­keas­ti koe seik­kai­lui­ta, saa­ti käy elo­ku­vis­sa.

Ikä­ra­jo­ja ja rak­kaut­ta

Jos vi­ko­ja et­sii, niin Sa­ru­man Ch­ris­top­her Leen koh­tauk­sis­sa on pysäh­ty­nyt tun­nel­ma. Hä­nen ja Gan­dal­fin kamp­pai­lut lie­hu­vi­ne par­toi­neen ovat ta­hat­to­man hu­vit­ta­via, eivät ai­van Hii­pivän tii­ke­rin, pii­lou­tu­van lo­hikäär­meen luok­kaa. Odo­tin myös ”­so­kai­se­vaa lei­mah­dus­ta” Bil­bon synttä­rei­den ko­ho­koh­das­sa, mut­ta tus­sah­duk­sek­si jäi.

E­lo­ku­van tais­te­lu­ja on moi­tit­tu. Että ne ovat se­ka­via tai, että niitä on lii­kaa. Ei mi­nus­ta. Ar­mei­joi­den koh­taa­mi­sis­ta näy­tetään vain väläh­dyk­siä, etupäässä le­gen­daa se­littä­vinä ta­kau­tu­mi­na. Ehkä kää­piöi­den kai­vos­tais­te­lu me­nee hie­man yli: Fro­doa jah­taa­va jät­tiörk­ki on il­mi­selväs­ti Pot­te­rin pei­kon ve­li­puo­li ja me­nee pa­has­ti huu­mo­rin puo­lel­le.

Sor­muk­sen vel­jes­kun­nas­sa on ho­bit­tien lisäk­si kää­piöitä, hal­tioi­ta ja ar­vaa­mat­to­mia ih­mi­siä. Sa­tei­nen yö­jak­so vi­he­liäi­sestä Briin kylästä epäystäväl­li­si­ne kul­ki­joi­neen muis­tut­taa Ku­ro­sawan sa­mu­rai­ta­ri­noi­ta. Mut­ta Briissä koh­taam­me myös sa­moo­jan, Kon­ka­rin eli Ara­gor­nin. Vig­go Mor­ten­sen ku­nin­kaan­poi­ka Ara­gor­ni­na edus­taa oi­kea­mie­listä ih­mistä. Sean Bea­nin Bo­ro­mir taas pai­nii sor­muk­sen lu­mous­ta vas­taan. Hä­nen metsä­tais­te­lun­sa on ko­mea lop­pu­hui­pen­nus, jol­la oh­jaa­ja si­too Sor­mus­ten ri­ta­rien lop­pu­si­vut Kah­den tor­nin en­simmäi­siin. Jack­son ker­too fil­missään Bo­ro­mi­rin koh­ta­los­ta sen­kin, minkä Tol­kien jät­ti ar­vai­lun va­raan.

Sor­mus­ten her­ras­sa Sau­ro­nin kä­ty­rit häi­rit­sevät ho­bit­tien unia Briin ma­ja­ta­los­sa. Jack­son har­haut­taa kat­so­jan ku­vaa­mal­la sik­sak­kia pa­han or­jik­si ryh­ty­nei­den yh­deksän ih­mis­ku­nin­kaan mur­haa­vis­ta mie­kan­pis­tois­ta suo­raan me­luun herää­viin pik­ku­mie­hiin.

Vi­ha ky­tee yön ar­mei­jois­sa ja pa­has­sa silmässä, jon­ka Fro­do nä­kee pu­jot­taes­saan ren­kaan sor­meen­sa. Vas­taa­vas­ti ho­bit­tien syn­tymäpäivä­juh­lat ovat on­nea ja ilo­tu­li­tus­ta tul­vil­laan ja ho­bit­tien kes­kinäi­nen ystä­vyys lu­jaa te­koa. Fil­mi päät­tyy oi­val­li­ses­ti esit­te­lemällä tee­mois­ta tär­keimmän: Fro­don ja Sa­min ve­de­na­lai­nen kä­den­pu­ris­tus en­tei­lee ka­ve­rus­ten ta­paa­mis­ta myös tu­le­vis­sa Sor­mus­ten jat­ko-o­sis­sa.

E­lo­ku­va­tar­kas­ta­mon päätös ikä­ra­jan alen­ta­mi­ses­ta ei tun­nu pe­rus­tel­lul­ta. Jack­son tar­joi­lee ma­kean­sa suo­lan ke­ra. Nuol­ten läpäi­sy lä­hietäi­syy­deltä ja päi­den len­te­ly tus­kin kuu­lu­vat 9-vuo­tiaan kat­sel­ta­vik­si. Sil­ti Jack­so­nia voi vain on­ni­tel­la siitä, että hän on ikuis­ta­nut ku­va­ku­dok­seen Tol­kie­nis­ta niin kirk­kaat kuin tum­mem­mat­kin lan­gat. Ta­ru sor­mus­ten her­ras­ta on teh­ty uh­maa­maan ai­kaa, jo­ten jo­kai­nen eh­tii sen nä­kemään so­pi­val­la iällä.

En ole lu­ke­nut kuin muu­ta­man si­vun Tol­kie­nin ta­rua, jo­ten jään jännäämään minkä ver­ran ah­neut­ta ja vi­haa sor­mus vielä saa ai­kaan – eri­tyi­ses­ti Fro­don ystä­vissä! Edes Bil­bo ei voi vas­tus­taa sen voi­maa, ku­ten elo­ku­va ja Ian Hol­min silmät to­dist­vat upeas­sa jak­sos­sa Ri­ven­del­lissä – mai­nio­ta di­gi­taa­lie­fek­tin käyttöä! Myös veik­kaan, että Gan­dalf il­mes­tyy vielä ku­ri­muk­ses­taan – sel­vi­sihän Vel­hom­me myös Sa­ru­ma­nin en­simmäi­sestä pe­tok­ses­ta. No­vii­si­na hah­mot­te­len sel­lais­ta fi­lo­so­fiaa, että Sa­ru­man edus­taa Val­kois­ta, Gan­dalf Har­maa­ta ja Sau­ron Mus­taa, jol­loin Gan­dalf oli­si kes­ki­tien va­lin­nee­na in­hi­mil­li­sin ja oi­kea­mie­li­sin vel­hois­ta. Ää­ripäät vievät hul­luu­teen. Mut­ta nämä ovat kel­ta­no­kan uu­moi­lu­ja: var­mas­ti Tol­kien on tätä mut­kik­kaam­pi. Saan­ko­han kir­jat lue­tuk­si, en­nen seu­raa­vaa elo­ku­vaa? (HB)