Tasokkaan Shrek-sarjan uusin elokuva saattelee tarinaa päätökseen.
Tasokkaan Shrek-sarjan uusin elokuva saattelee tarinaa päätökseen. Amerikoissa Shrek ja ikuinen onni markkinoidaan animaatiomenestyksen ”viimeisenä lukuna”. Vihreä jätti on keski-iän kriisissä. Huolettomat poikamieshirviöpäivät ovat takana.
Onni kukoistaa oman Fionan kanssa, mutta mutakylvyssä muhimisen ja ryteiköissä karjumisen sijasta perheenpäätä kutsuvat nyt arkisemmat, vähemmän jännittävät askareet. Hirviön kotikonnuista on tullut turistirysä ja Shrekistä sen ilmainen nähtävyys. Pian paparazzit ja pienten vihreiden monsterilasten luomuvaippojen papanaratsiat ottavat jättiä niin paljon pääpaukuraan, että Shrek vaatii etäisyyttä ja laatuaikaa itselleen.
Ilkeä Tittelintuure äkkää heikon kohdan hyväntahtoisessa Shrekissä ja käyttää tilaisuutta hyväkseen. Puolikas valtakuntaa kun ei Tittelintuurelle riitä. Prinsessastakaan ei ole niin väliä, kunhan vain pääsisi yksinvaltiaaksi. Tittelintuure tekee monsterille tarjouksen, josta ei voi kieltäytyä. Eikä Shrekin tarvitse vastapalveluksi kuin luovuttaa yhden ainoan päivän viattomasta lapsuudestaan.
Lähtökohtana tarinalle on Grimmin veljesten sadun ovela Tittelintuure. Käsikirjoitus ottaa kaiken irti hahmon taipumuksesta sopimuksiin ja vastapalveluksiin. Kuluttajansuojaa on mukana sen verran, että sadun sallimat porsaanreiät antavat pienen mahdollisuuden kohtuuttoman kaupan purkamiseen. Paitsi Grimmin veljeksiin, viimeinen Shrek-tarina viittaa Capran klassiseen joulufilmiin Ihmeellinen on elämä. Siinäkin sankari joutui näkemään millaiseksi maailma muuttuisi ilman häntä. Aina on hyvä vähän verrata!
Kommervenkkisenä parodiana Shrekit onnistuvat vetoamaan kaikenikäisiin katsojiin, eikä vain lapsiperheisiin. Kekseliäät alkuperäishahmot, kiltti Shrek ja niin sanotun perinteisen ruumiinrakenteen omaava prinsessa Fiona, yhdistyvät taidokkaalla tekniikalla mukavia puhuviin aaseihin ja satuaarteiston uusiokäyttöön.
Kokonaisuuden kruunaavat osuvat, joskus häikäisevät musiikkivalinnat. Ensimmäisessä Shrekissä John Calen versio Leonard Cohenin laulusta Hallelujah teki sävelmästä maailmanlaajuisen hitin.
Tavallinen vai 3D?
Päätöstarinassa kuullaan loppulauluna jälleen Neil Diamondin tv-bändi Monkeesille tekemä I’m a Believer. Weezer-yhtyeen versio ei ole yhtä raisu kuin ensimmäisessä Shrekissä kuultu Smash Mouthin ja Eddie Murphyn tulkinta. Viimeisessä elokuvassa on jäähdyttelyn tuntua.
Laadun tekijät haluavat lopettaa huipulla. Vanhat fanit on pidettävä tyytyväisenä, mutta toisaalta vetävään muodonmuutokseen ei pelkästään riitä, että filmi on joissakin teattereissa nähtävänä 3D-versiona.
Katsoin Shrekin sekä tavallisena elokuvana Kokkolassa että kolmiulotteisena Pietarsaaressa.
Hienolta näyttävät kumpikin, mutta kun perinteisestä piirrostekniikasta ei ole kysymys, 3D tuo lisäarvoa digianimaatioon. Visuaalisuudessa on enemmän syväkerrosta. Pyylevöitynyt Saapasjalkakissakin näyttää paljon läs… sanoisinko ”läsnä olevammalta”.
Vinkeät yksityiskohdat viehättävät taas niin nuoria kuin aikuisia. Ystävysten muskettisoturimaisessa yhteistyössä on potkua.
Prinsessa Fiona nähdään neuvokkaana vallankumoussankarina. Lapsiperheen arkipäivän kuvaus on tarkkasilmäistä.
Veikeitä silmäniskuja tarjoavat alleviivaamattomat elokuvalliset vitsit, kuten Syvän joen banjokohtaus alkupuolella. Loppukuvassa jätetään kauniit hyvästit koko perheelle. (HB)