Ai­na on toi­voa, kun on elämää. Näyt­te­lijä Geoff­rey Rush sai an­sai­tus­ti par­haan miespääo­san pys­tin elo­ku­vas­ta Lois­to, jos­sa hän näyt­te­lee pe­rin tar­kas­ti pak­ko­miel­teistä, mie­leltään sai­ras­tu­nut­ta aust­ra­lia­lais­ta huip­pu­pia­nis­ti Da­vid Helf­got­tia , jo­ka jäi oman epä­var­muu­ten­sa, isänsä omis­tus­ha­lun ja suu­ren mu­sii­kin van­gik­si.

Ai­ka har­voin on mu­siik­kiai­heis­ta elo­ku­vaa to­teu­tet­tu yhtä ai­kaa va­ka­vas­ti ja haus­kas­ti. Jos tämän jäl­keen ei kiin­nos­tu Rah­ma­ni­no­vin komp­lek­si­ses­ta mu­sii­kis­ta, tus­kin kos­kaan in­nos­tuu klas­si­ses­ta mu­sii­kis­ta.

Mu­siik­ki ei kui­ten­kaan ole elo­ku­van it­sei­sar­vo, vaan tee­mat ovat ylei­sin­hi­mil­li­set. Jo­kai­nen tun­tee maa­ni­sen höpöttäjän lap­suu­den ku­jil­ta. Lois­to au­kai­see ai­na­kin pie­nen ik­ku­nan, jos­ta voi vil­kais­ta, mistä oi­kein saat­taa­kaan ol­la ky­sy­mys.

E­lo­ku­va ku­vaa kau­niis­ti, kuin­ka tyhjältä pöydältä läh­tevä sai­ras ih­mi­nen voi löytää in­hi­mil­li­sen hyväk­synnän ystä­vien ja rak­kau­den kaut­ta.