Juhlimisesta tulee krapula.
Juhlimisesta tulee krapula. Fyysisestä kankkusesta selviää kyllä, se tiedetään. Vaikeampi mäki kivuttavaksi on henkisellä puolella.
Palkittujen teosten jälkeisiin projekteihin tarttuminen on todistetusti osoittautunut taiteilijoille haasteeksi. Vastaavaa on kuultu myös urheilumaailman puolella. Menestyskrapula tunnistetaan monissa yhteyksissä.
Paolo Sorrentinon nimi nousi esiin viimeistään Suuri kauneus -elokuvan (2013) myötä. Sateli pystiä jos jonkinlaista. Vaikka elokuvassa olikin onnistuneita palasia, krapulan vastenmielisen tuoksahduksen saattoi jo haistaa savun vasta ollessa nousemassa. Ympärillä havaitsi orastavan kuplan, maineessa ilmaa. Laskuhumalassa syntynyt repaleinen Youth (2015) näytti viimeistään tulevan suunnan. Ylistetyn italialaisen curriculum vitae ei kestäisi kriittistä vertailua eurooppalaisten suurohjaajien rinnalla, ei edes omassa ikäpolvessaan.
Sorrentino on tyhjien juonien varjoissa snobbailija. Elokuvantekijä, jonka kerronnasta puuttuvat suuret tunteet, elokuvan ytimestä sykkivä sydän.
Yleisön kiinnostus on kuitenkin synnytetty. Se ei kriitikon sivalluksista sorru.
Huhut alkoivat myllätä. Elokuvaentusiastipiireissä kuiskailtiin Sorrentinon tarttuvan Silvio Berlusconin persoonaan fiktion keinoin. Miltä kantilta omaperäinen ohjaaja kohdettaan kuvaisikaan? Mielenkiinto heräsi aiheesta.
Kohutussa uutukaisessaan Sorrentino laventaa edellisissä elokuvissa esittelemäänsä mieskuvaa vanhenevan länsimaisen eliitin mielentilasta. Sovinismiin kallistuvan italialaisen prototyypin vastapainoksi Loro tutustuttaa yleisönsä myös italialaiseen naiseen. Ja se vasta surullinen tapaus onkin. Sorrentinon Italiassa joka ikinen nainen on valmis polvistumaan vallan ja rahan edessä. Sosiaaliseen luokkaan katsomatta, kaikki ovat ostettavissa. Jokainen nainen on huora.
Silvio Berlusconin karaktäärin tulkinta hämmentää ympärille kasvanutta henkilömyyttiä. Avointa palvontaa ei kritisoida. Päinvastoin, Sorrentino humanisoi ja puolustelee vanhan elostelijan toimia. Vaikka kyseessä olisikin ironinen — jopa satiirinen — tulkinta, siihen ei pitäisi olla aihetta. Saapasmaan kansa on oman äänensä antanut. Vieläpä toistuvasti. Se on todistanut kritiikittömillä toimillaan olevansa kehittymätöntä tekemään rationaalisia päätöksiä tahi vapaita tulkintoja. Osoittanut oman ironiantasonsa riittämättömyyden.
Loro on mahdoton tapaus. Se on kuin kohteensa, liukas ja niljakas. Lorosta yrittää napata kiinni mutta miltään kantilta katseltuna se ei tunnu tarjoavan riittävän kiinnostavaa tulkintakulmaa. Jollain kummallisella tavalla tuntuu kuin Sorrentino varmistelisi asemaansa modernin elokuvan Berlusconina. Me too -kampanjan sekä tasa-arvoistumisen aikakaudella elokuvan esittämä maailmankuva ja tarkastelukulma on sopimattomalla tavalla seksistinen — ja tavattoman ankea.
Toni Servillo suorittaa soolon monivivahteisesti ikääntyvänä diktaattorina. Seksin- ja vallannälkäinen ylipäällikkö esiintyy odotetun karismaattisena — karisman perustuessa pelkoon. Servillo osoittaa taitaen Berlusconin aseman ympärille rakentuvan hännystelijäverkoston välisessä dialogissa. Naamanvääntely menee ajoittain parodian puolelle. Oikean Silvion naama ei toistuvien kirurgivierailuiden jälkeen näin monelle poimulle vääntyisi.
Cannesin filmijuhlien esityksen yhteydessä 204-minuuttinen elokuva ratkottiin puoliksi. Kahteen pitkään episodiin jaettu Loro saattaisikin toimia paremmin kärsimyksen jakautuessa irrallisiin katsantoihin. Kansainvälisille kankaille, oletettavasti Yhdysvaltain paineen alla, on retusoitu 150-minuuttinen lyhennelmä. Siinäkin mitassa Loro osoittautuu tavattoman pitkäveteiseksi ja repaleiseksi — kompastuen peri-sorrentinolaisen kerronnan helmasyntiin.
Espoo Cine 2019 -festivaalin avajaiselokuva. (VA)