Pää­ma­ja on yk­si kaik­kien ai­ko­jen par­hai­ta esi­kun­ta-ai­hei­sia draa­mo­ja. Ni­me­no­maan kan­sainvä­li­ses­ti ar­vioi­tu­na.

Oh­jaa­ja Mat­ti Kas­si­la oli anank­ro­nis­mi, kum­ma­jai­nen, toi­mies­saan suo­ma­lai­sen elo­ku­van kul­ta-ai­ka­na, jol­loin nau­tit­tiin upeis­ta näyt­te­lijöistä ja kär­sit­tiin sur­keis­ta oh­jaa­jis­ta tai sit­ten oh­jaa­jis­ta, jot­ka eivät saa­neet sy­ven­tyä töi­hinsä tuo­tan­to­por­taan ja ve­ro­tusjär­jes­telmän pa­kot­ta­mi­na. Kun yh­tiö tie­na­si, elo­ku­via pi­ti suol­taa val­tion toi­mien pe­los­sa.

Mut­ta Kas­si­la osa­si. Pää­ma­ja on myös hyvä esi­merk­ki siitä, kuin­ka upei­ta näyt­te­lijöitä oli maa pul­lol­laan. Ny­kyään tun­tuu siltä, että Hel­sin­gissä hyvät näyt­te­lijät eivät ha­lua mennä elo­ku­va­roo­lei­hin ja ne, jot­ka me­nevät, heissä ei ole tai­toa saa­ti ka­ris­maa. Jo Tam­pe­reel­la sentään vielä löy­detään per­soon­nal­li­sia näyt­te­lijöitä.

Joel Rin­ne ta­voit­taa Mars­kin roo­lis­saan enemmän sä­vyjä kuin hyl­ly­met­ri elämän­ker­to­ja. Jus­si Jurk­ka puo­les­taan näyttää pää­ma­joi­tus­mes­ta­ri A.F. Ai­ron to­del­li­ses­sa so­dan­joh­ta­jan roo­lis­saan ki­peällä ta­val­la, kuin­ka aliar­vos­tet­tu lah­jak­kuus näyt­te­lijä oli­kaan. Kon­nan­roo­leis­sa ja Lam­mio­na ei saa kan­san­suo­sio­ta. Oli­si ol­lut mie­len­kiin­tois­ta kuul­la hä­nen eng­lan­nin ak­sent­tiaan, sillä jo­pa Hol­lywood me­net­ti pal­jon. Ruot­sa­lai­se­na hä­nestä oli­si teh­ty täh­ti.

Pää­ma­ja on to­ki teh­ty otol­li­seen ai­kaan, jol­loin mar­salk­ka ei ol­lut enää ta­bu. Se ker­too suo­raan, että hän te­ki uran­sa toi­sen suu­ren vir­heen, kun jät­ti Kan­nak­sel­le kuu­lui­san ”­pa­raa­tio­ven­sa” au­ki. Man­ner­hei­min val­tio­mie­sa­se­ma lepä­si hä­nen Venäjän tun­te­muk­sen­sa va­ras­sa. Hän las­ki pal­jon sen va­raan, et­tei Sta­li­nin ole jär­keä si­toa jouk­ko­jaan Suo­men rin­ta­mal­le, kun oli tär­keää päästä Ber­lii­niin en­nen esi-Na­toa, län­si­liit­tou­tu­nei­ta. Näin ta­pah­tui­kin, mut­ta vas­ta vii­peellä, kun Ta­li-I­han­ta­la näyt­ti hämmäs­ty­neel­le dik­taat­to­ril­le, et­tei Suo­men sentään kä­vel­ty pa­raa­teis­ta pu­hu­mat­ta­kaan.

Sa­no­taan sit­ten se toi­nen vir­he, jo­ka vain vä­lil­li­ses­ti liit­tyy elo­ku­vaan. Tus­kin mar­salk­ka kos­kaan ot­ti kan­taa sii­hen, oli­ko pu­nais­ten so­ta­van­kien koh­ta­lo hä­nen vir­heensä. Har­va, ehkäpä ku­kaan, ei tiedä mitä hän ajat­te­li. Hän oli Aa­sian kou­lut­ta­ma: mas­soil­la ei ole vä­liä, eikä vi­hol­li­sel­le an­net­tu ar­moa. Suo­mes­sa hän kui­ten­kin op­pi kun­nioit­ta­maan si­vii­listä so­ti­maan tul­lut­ta suo­ma­lais­ta hy­vin kor­keal­le, luul­ta­vas­ti am­mat­tiup­see­rei­ta enemmän. Tämä­kin tu­lee elo­ku­vas­sa hy­vin esil­le.

Poik­keus tai­si ol­la vain Ai­ro. Jos Jus­si Jur­kan roo­li on tot­ta, ken­raa­li oli so­ta­his­to­rian suu­rim­pia st­ra­te­ge­ja ja yk­si roh­keim­mis­ta pääl­likkönsä ylikä­ve­lijöistä. Mut­ta hä­net­kin yllä­tet­tiin Kan­nak­sel­la.

E­lo­ku­vas­sa vii­ta­taan har­mit­ta­vas­ti vain puo­livä­liin as­ti Ruot­siin ja siellä ta­pah­tu­nee­seen dip­lo­ma­tiaan. To­tuus kai lie­nee se, että ruot­sa­lai­sis­ta­kin oli Suo­mel­le pal­jon hyö­tyä. Il­man Her­man Gö­rin­gin nuo­re­na kuol­leen ruot­sa­lai­sen vai­mon Ca­rin von Kant­sowin ta­kia luo­tu­ja kon­tak­te­ja, ei niitä tar­vit­ta­via sak­sa­lai­sia len­to­ko­nei­ta oli­si saa­tu Ihan­ta­laan, ei kos­kaan.