Sparks-yhtyeen laulussa Metaphors kuullaan, kuinka ”tytöt tyk-tyk-tykkää vertauskuvista”.
Sparks-yhtyeen laulussa Metaphors kuullaan, kuinka ”tytöt tyk-tyk-tykkää vertauskuvista”. Olli Saarelan elokuvassa Suden vuosi tie nuoren naisen sydämeen käy metaforien ja symbolien kautta. Kirjallisuuden opettaja Mikko Groman luennoi Baudelairen runosta Vastaavuuksia, jossa ”ihminen vaeltaa symbolimetsissä”. Siinä kohdassa, missä ”tuoksut, värit ja äänet” ilmentävät sielun ja aistimusten liikkeitä, on opiskelija Sari Karaslahti myyty.
Keski-ikäisen intelliketkun ja fiksun opiskelijatytön suhteesta kertova tarina on sudenkuoppia täynnä. Riskialtis aihe edellyttää hienovaraisuutta, jotta viihteellisen sensaation ansat vältetään. Elokuvassa korostuu henkinen yhteys, iätön sielujen sympatia. Toisaalta ylevä runous ja korkeuksissa liitelevä replikointi voisivat johtaa kuivaan tai tekotaiteelliseen lopputulokseen.
Ohjaaja Saarela ja käsikirjoittaja Mika Ripatti välttävät enimmät karikot, joita Virpi Hämeen-Anttilan yliopistomaailmaan ja fiinimpiin kansankerroksiin sijoittuva romaani voisi henkilö- ja aihevalinnoissaan sisältää. Kun filmi herättää niin paljon mielleyhtymiä kuin Suden vuosi, ei se vielä takaa onnistunutta elokuvaa. Mutta katsoja valpastuu ja virittyy viihtymään. Suden vuosi saa kiinnostumaan myös alkuperäisteoksesta. Sitä en ole lukenut, joten en tiedä, onko kaikki hyvä filmiversiossa peräisin kirjasta. Ja onko kaikki teennäinen ja Nyyrikkimäinen juonessa elokuvantekijäin taitamattomuutta?
Vertauskuvien lisäksi elokuva leikkii sanojen merkityksillä. Sillä, mitä tarkoittaa ”ehkä” tai ”periaatteessa” eri tilanteissa. Saarelan filmi ei silti kuihdu selittelyksi. Ohjaaja tietää, että elokuva on liikettä ja tunnetta. Siinä vaiheessa, kun Kari Heiskasen esittämä kirjallisuuden proffa vetää nokkaan vaimonsa rakastajaa Leifiä (Ville Virtanen), alkaa kuviin virrata sitä verta, intohimoa ja elämän makua, jota runouskin kaipaa alkuvoimakseen.
Sairaus vertauskuvana
Vaimo haukkuu kirjoihinsa uppoutunutta Gromania pelkäksi pölykasaksi. Sama kalseus ja muumioituminen, joka valtaa alaa vanhenevan opettajan elämässä, uhkaa alussa Suden vuottakin. Näin paljon holvistoja, pylväitä ja patsaita ei ole nähty sitten pystyyn kuivettuneen Da Vinci –koodin. Yliopisto ja sen kirjasto ovat Gromanin kirkko, taiteen ja tieteen pyhättö. Kirjojen ohella vanhan rakennuksen veistoksetkin tuntuvat puhuttelevan miestä kuin uskonnolliset ikonit tai analysoidun runon ”epäselviä sanoja mumisevat elävät pylväät”. Voisi kuvitella, että yliopiston opettajana uransa tehnyt Hämeen-Anttila heijastaa tässä omiakin tuntojaan.
Krista Kososen Sari puhaltaa professorista pölykerrokset. Kirjallisuuskurssin etevin opiskelija sairastaa epilepsiaa. Mutta sairauskin on Suden vuodessa metafora. Epilepsiakohtaus on hyppy tuntemattomaan, minkä jälkeen ihminen ei lääkärin mukaan välttämättä ole entisensä. Sari mieltää epilepsiansa näkökentän laidalla liikkuvaksi mustaksi eläimeksi.
Suden vuodessa epilepsia vertautuu sukeltamiseen ja uppoamiseen. Kuvista välittyy pyörtymisen ja unessa putoamisen huimaava tunne. Elokuva on saanut Epilepsialiiton hyväksynnän, mutta taiteen vapaudella Saarela käsittelee aihetta suruttomasti kuin Hitchcock neurooseja Vertigossa, Noidutussa tai Psykossa.
Groman kertoo oppilaalleen ja rakastetulleen, miten epileptikkoja pidettiin entisaikaan noitina. Kenties siksi Suden vuosi rinnastaa Sarin tajunnanhämärtymisen Tourneurin hienoihin kauhuklassikkoihin, erityisesti elokuvaan Kissaihmiset (1942). Kuten Simone Simon, myös Krista Kosonen pakenee yksinäistä katua ja kuulee pedon karjaisun perässään. Kissaihmisten klassinen kohtaus pimeässä uimahallissa, jossa veden heijastus ja varjot seinillä saavat aavistamaan pedon läsnäolon, löytyy Suden vuodesta lähes sellaisenaan. (Oiva Lohtanderin käsi yliopiston kirjaston portaikon kaiteella, löytyy Tourneurin Paholaisen palvelijasta, 1957.)
Elitistinen kukkotappelu
Vanhempi professorimies edustaa nuorelle opiskelijalle saalistajaa. Tätä mieltä on ainakin Sarin isä, Jukka Puotila. Ja Groman näkee itsekin peilikuvansa suden hahmossa. Mutta elokuvassa miehestä tulee lopulta hengenpelastaja, samanlainen kuin lääkeannostelijan kantta koristava Astarte, jumala, joka noutaa rakastettunsa manalasta.
Saarela osaa kypsyttää ideoitaan. Hauskuus tulee mukaan kuin varkain. Tarinassa liikutaan vauraammissa piireissä, mutta sivistyksellinen luokkaero ratkaisee. Nuoren opiskelijapoika Ilarin (Kai Vaine) elokuvatieto rajoittuu Titaniciin, joten hän ei pärjää elitistisessä kukkotappelussa vanhemmalle uroolle.
Viisikymppinen mies on tunnetusti vastustamaton ilmestys, joten parikymppisen Krista Kososen ihastumista keski-ikäiseen Kari Heiskaseen en tässä kyseenalaista. Robert Nordströmin kamera palvoo Heiskasen trimmattuja, hikisiä vatsalihaksia ja punnerruskuntoa. Kirjanoppineisuuden vaikutelmaa puoltavat näyttelijän älyllinen ote ja kultivoitu, Heiskaselle tyypillinen pillin läpi puristettu, lähes feminiininen ääni.
Kosonen ei Jadesoturissa jättänyt pysyvää vaikutelmaa, mutta Suden vuodessa hän tekee läpilyönnin. Uusi tähti on syttynyt. Kosonen on kuvauksellisin naisnäyttelijä kotimaisella valkokankaalla sitten Tiina Lymin. Häneen sopii hyvin Ilarin flirtti: — Näytät viisaalta ja olet kaunis.
Elokuvaan olisi hyvin riittänyt Tuomas Kantelisen Hollywood-tyylinen, Philip Glassin minimalismia helkkyvä musiikki ilman turhaa rokkibändipoppia. Nordströmin kameratyön koreus hipoo kaunistelua (vedenalaiset kuvat, rakastelu), mutta komeat jaksot, kuten Sarin sairauskohtaus lopussa ja piinalliset perhejoulut, nostavat Suden vuoden voiton puolelle.
Ei tullut sutta, tuli hyvä kotimainen. Ainakin periaatteessa – ehkä. (HB)