Huumekauppias Billy raiskaa ja tappaa prostituoidun Bangkokin punaisenmustassa elokuvayössä.
Huumekauppias Billy raiskaa ja tappaa prostituoidun Bangkokin punaisenmustassa elokuvayössä. Pahan poliisi Changin siunauksella uhrin isä kostaa murhaajalle. Billyn äiti Crystal haluaa nuoremman poikansa Julianin kostavan kostajalle — ja pahalle poliisi Changille.
Nicolas Winding Refnin Only God Forgives ymmärtää välillä itsekin tarinansa ja tyylinsä h-u-i-p-p-u-h-i-t-a-a-n ultraväkivallan tahattoman koomisuuden. Välillä sitten taas ei. Ohjaaja on kutsunut elokuvaa fantasiaksi. No, sittenhän kaikki on okei. Mutta mitäs ne kaikki muut elokuvat ovat, jollei fantasiaa?
Filmeistä jotakin tietävä tuttavani nauroi jo sille Drive-elokuvan (2011) hidastukselle, jossa Ryan Gosling kantoi nukkuvaa lasta. Loukkaannuin suosikkini puolesta. Mutta Only God Forgivesin hidastuksia, jähmeyksiä ja latteuksia en kehtaisi tuttavalleni näyttää. Ne todistaisivat hänen olleen oikeassa tanskalaisohjaajan epäkypsän ”cooliuden” suhteen.
Muiden katsojien lailla arvostelija on vähän kädetön hyväksi olettamansa elokuvantekijän huonon työn äärellä. Siitä on vaikea saada otetta ilman, että tulokulma menee puolusteluksi. Onhan tämä ihan hieno tavallaan (pisteet sähkölle). Ohjaaja ei ainakaan toista itseään (toistaa kyllä, mutta huonommin). Ei tyydy helppoihin ratkaisuihin (on huono hienosti kiertäen). Yllättää kokijansa (nurkan takaa lekalla päähän).
Mutta eihän kaahailufilmeistäkään saa huomauttaa, että vauhti on vaarallista ja autot saastuttavat. Toimintaleffaa ei pidä mennä epäilemään amerikkalaisen asehulluuden pönkittämisestä. Ja väkivalta extreme-urheiluna taide-elokuvassa on tietysti eri asia kuin asekäpistely äijäilyviihteessä? Art housen väkivalta on loogillisesti taidetta. Jos muuta väittää, on joko munaton kukkahattutäti tai perussuomalainen kulttuuripoliitikko. Ehkä molempia.
OMG! Oidipus Bangkokissa
”Pojan paras ystävä on hänen äitinsä”, toteaa Norman Bates Alfred Hitchcockin Psykossa. Only God Forgivesissä (jatkossa lyhenteellä OMG) tyttö kysyy Julianilta, miksi tämä taipuu äitinsä kurmotukseen. Poika vastaa: ”Koska hän on äitini.”
Sekä Norman että Julian ovat äitien traumatisoimia korvike-Oidipuksia. Päästäkseen eroon mammojensa puolisoista, molemmat tappavat (kasvatti-)isänsä — eikä suinkaan vain kuvaannollisesti. Äidistä tulee poikien pakkomielle. Psykon äiti asuu ”ullakolla”. Kun Freudin mukaan talo on ihminen itse, on äiti Psykossa päässyt pojan ihon alle, tai poika tullut äitiinsä (Normanista kun nyt ei aina tiedä). Myös Julian haluaa takaisin kohtuun ihan omalla tavallaan.
Norman ja Julian ovat voyeuristeja, katselijoita. Turhaan tyttö sitoo silkkihuivein Julianin kädet tuolinnojiin, sillä mieshän on impotentti. Hän saa kicksinsä korviketoiminnoista. Passiivisuus ilmenee siinä masokismissa, jolla Julian lähtee nyrkkeilemään pahan poliisin kanssa, vaikka lopputulos tiedetään. Julian uhrautuu äitinsä puolesta, mutta haluaa samalla saada Oidipuksen tavoin rangaistuksen ylitettyään rajan.
Julianin kyvyttömyys heijastuu elokuvaan itseensä. Toisen väkivaltaohjaajan, Quentin Tarantinon, tavoin Refn välttää suoraa seksiä, yhdyntäkohtauksia ja alastomuutta. Driven sykähdyttävään romanssiin ei kuulu rakasteluita. Ohjaajan omien sanojen mukaan siinä elokuvassa oli kyse ”rakkauden puhtaudesta”. OMG:ssä jopa murhattu raiskauksen uhri on vaatteet päällä poliisin saapuessa rikospaikalle. Alastomuus ja seksi ovat ohjaajalle likaisempia kuin verihurmeinen väkivalta.
Joskus tekee mieli kysyä, miksi jumala armahtaa ja sallii väkivaltaelokuvat (ja spagettiwesternit ja hevimetallin). OMG on sellainen elokuva, jonka kohdalla tuota miettii tiuhaan. Haluaisin kuulla Refnin tai filmistä pitävien perustelut kohtaukselle, jossa paha poliisi Chang kiduttaa brittikonnaa yökerhossa. Onko se muuta kuin köyhän miehen Tarantinoa?
Tarantinolla, ”von” Trierillä ja Refnillä lienee meneillään ohjaajapoikien välinen pissikisa siitä, kuka yltää korkeammalle, rajan yli. Lapsiin kohdistuva väkivalta on tuon ylityksen äärimmäisin mittari. Alfred Hitchcockin Sabotaasissa (1936) jännitämme, miten pikkupojan käy, kun hän tietämättään vie filmikelan sisällä pommin linja-autoon. Tilanteen pakahduttavuuden ja realismin vaatimuksen vuoksi katsojina juuri ja juuri, jos emme hyväksy, niin ainakin taivumme ohjaajan järkyttävään ratkaisuun. (Yleisöreaktioille herkkä Hitchcock itse piti jälkeenpäin lapsen elokuvakuolemaa Sabotaasin virheenä.)
Esimerkkinä tarpeettomasta shokkiarvosta, en ole John Carpenterille koskaan antanut anteeksi sitä, että alkuperäisversiossa Hyökkäys poliisiasemalle (1976) pikkutyttöä ammutaan päähän. Antichristissa (2009) Lars von Trier ei tyytynyt vain työntämään lasta ikkunasta vanhempien rakastellessa huolettomina vieressä. Ohjaaja ajoitti lapsen putoamisen lakipisteen groteskisti orgasmin hetkelle – kuin kierona kunnianosoituksena Hitchcockin 39 askeleelle (1935), jossa säikähtäneen naisen huuto korvautuu junan pillin vislauksella.
Väkivaltainen elokuvahyydyke
Uusimmassa elokuvassaan Nicolas Winding Refn lisää kaasua. Kamalampaa kuin julmin väkivallantyö, on panna se tapahtumaan lapsen katsoessa vierestä. Ainakin Refn on tasapuolinen: hirveyksiä joutuvat todistamaan niin pikkupoika kuin -tyttökin. Onhan Julianilla kerrankin hyvä aikomus – mutta miksi siinä tapauksessa niin monta luotia valmiiseen ruumiiseen? Korostetaanko hätävarjelun liioittelussa heikomman suojelemisen tarvetta? Moraalista närkästystä? Pyrkiikö Refn sekä syömään kakun (hillitön väkivalta) että säästämään sen (pelastakaa lapset -korjausliike). Minkä takia Julian odottaa niin pitkään, että oheisvahinkoja ehtii silti tapahtua? Mutta elokuvassa verityön ennalta estäminen on toki tylsää. Siitä ei saa niin hyvännäköisiä kuvia.
Arvostelijoilla on tapana sanoa, että filmin ”jokaisen kuvan voisi kehystää”. Useimmiten se tarkoittaa, etteivät tekijät ymmärtäneet välineensä luonnetta, vaan ryhtyivät koristemaalareiksi. Hienokaan elokuvaaja, kuten Larry Smith (Eyes Wide Shut), ei pysty pelastamaan Refnin projektia turhamaisen ohjaaja-käsikirjoittajan narsismilta. Käy niin kuin Titanicille: komea laiva, mutta kelvoton vesille.
Näyttelijöistä Kristin Scott-Thomas on kertonut inhoavansa väkivaltaelokuvia. Silti hän urheasti naurettavuuden rajoilla tekee roistoveljien äidistä piinkonvan ”biaatchin”. Scott-Thomas on kelpo vastustaja Changille, Vithaya Pansringarmin vakuuttavasti esittämälle, vakavasti epävakaalle poliisille. Vaan, muistuuko rooli jälkeenpäin minään erityisenä näyttelijän hienolla uralla? Jos tahtoo nähdä todellisen gangsterimutsin, on David Michôd’n Animal Kingdom (2010) oikeampi osoite (ja parempi elokuva). Jacki Weaverin rooli australialaisfilmissä on hyvän ohjauksen ja nerokkaan tulkinnan avioliitto. Refn panee Scott-Thomasin vain poseeraamaan.
Ja mitä lopulta on hyvä näytteleminen huonossa roolissa tai elokuvassa? Tuttavani väittää edelleen, että olen salaa ihastunut Ryan Goslingiin. Miten niin salaa? Minähän huudan sitä katoilta! Mutta kuten naisellisella ihanuusvastineellaan Carey Mulliganilla, taika pätee vain hyvissä filmeissä. Sekä Gosling (Vallan kääntöpuoli) että Mulligan (The Great Gatsby) jäävät seinäkukkasiksi heikommissa teoksissa. Goslingia ei ollut suunniteltu tämän elokuvan pääosaan, eikä hän siihen totisesti sovikaan. Elokuvajulisteeseen napattu hulluntuijotus (taiteellisen h-i-t-a-a-s-s-a sivukuvassa sekin) tuskin jää filmihistoriaan — eikä vika ole näyttelijän.
Toritaidetta kultaraamein
Filmin ikäraja nousi alkuperäisestä: K16:sta tulikin K18. Mutta elokuva ei siitä parane. OMG on väkivaltahyydyke, joka osoittaa, että pelkkä muoto ja nokkeluus eivät riitä elokuvalle. Vartaloiden repimisen ja veren lainehtimisen rinnalla filmiä raskautetaan lisää suurilla sanoilla. Nimessä esiintyvän Jumalan lisäksi dialogissa mukaan otetaan vielä Paholainen. Tarinassa näiden kummankin puolesta oikeutta tai vääryyttä (Refnistä ei aina tiedä) jakaa paha poliisi Chang.
Kun ”ennen vanhaan” haluttiin olla taiteellisia, kallistettiin kameraa. Sen sijaan Refn sommittelee näyttelijät otoksiin mallien poseerausta muistuttaviin sivuseisonta-asentoihin. Bangkokin kujilla ja studiolavasteissa viitteellinen tarina etenee tahmean tyylikkäästi. OMG:stä huokuu puberteettinen hekumointi eksoottisella aasialaisella estetiikalla. Haluaisiko Refn olla väkivallan Wong Kar-Wai? Tämän subliimiin kohtaamattomuuden romanssiin In The Mood for Love (2000) löytyy elokuvan symmetriasta joitain mielleyhtymiä. (Epäonnistumisena verrokkielokuvaksi tässä mielessä nousee silti pikemmin unettavasti samaa uraa junnaamaan juuttunut, vuonna 2004 valmistunut 2046.)
Koetan muistella, missä art house -elokuvassa viimeksi olen nähnyt näin orgastista verenpunassa piehtarointia. Ja, taivas varjele, mitä sieltä tulee: Poikani Kevin (2011). Refnin uusimman tavoin Lynne Ramsayn totinen ”väkivaltatutkielma” edustaa pahimmanlaatuista elokuvallista solipsismia. Kumpikin tärkeilevä auteur kauppaa halpaa eksploitaatiota korkeataiteena painokkaasti alleviivaavin kuvin. Refn jättää välillä puhujan äänen kuulumattomiin tai siirtyy murhaavista kuvista suoraan sentimentaaliseen karaokelauluun. Vaikuttavat tehokeinot ja yllätyseditoinnit jäävät kuitenkin vain tempuiksi.
Only God Forgivesin kylmä valo glorifioi huumekauppiaat, rikolliset, raiskaajat, tappajat ja kiduttajat. Alhaisimmat teot fetisoidaan nostamalla ne visuaalisen palvonnan alttarille. Vain Jumala armahtaa, arvostelija ei. Ymmärrän filmin saamat Cannesin buuaukset. Tekniikalle – erityisesti kuvaukselle ja editoinnille (myös Driven leikannut Matthew Neman) – voi silti euroviisumaisesti antaa ”un point”.
Jos haluaa nähdä tyylitellyn, vinksahtaneen, rosoisen, psykedeelisen, mutta silti älykkään ja e-l-o-k-u-v-a-l-l-i-s-e-n meditaation rikollisuuden, taiteen ja seksuaalisuuden haarautuvista harhapoluista, kannattaa mieluummin katsoa Donald Cammellin ja Nicolas Roegin Performance eli suomeksi Notting Hill 11.17 (!) vuodelta 1968 – tosin se julkaistiin vasta kaksi vuotta myöhemmin. (Hannu Björkbacka)