Huu­me­kaup­pias Bil­ly rais­kaa ja tap­paa pros­ti­tuoi­dun Bang­ko­kin pu­nai­sen­mus­tas­sa elo­ku­vayössä. Pa­han po­lii­si Chan­gin siu­nauk­sel­la uh­rin isä kos­taa mur­haa­jal­le. Bil­lyn äi­ti Crys­tal ha­luaa nuo­rem­man poi­kan­sa Ju­lia­nin kos­ta­van kos­ta­jal­le — ja pa­hal­le po­lii­si Chan­gil­le.

Ni­co­las Win­ding Ref­nin On­ly God For­gi­ves ymmärtää vä­lillä it­se­kin ta­ri­nan­sa ja tyy­linsä h-u-i-p-p-u-h-i-t-a-a-n ult­ravä­ki­val­lan ta­hat­to­man koo­mi­suu­den. Vä­lillä sit­ten taas ei. Oh­jaa­ja on kut­su­nut elo­ku­vaa fan­ta­siak­si. No, sit­tenhän kaik­ki on okei. Mut­ta mitäs ne kaik­ki muut elo­ku­vat ovat, jol­lei fan­ta­siaa?

Fil­meistä jo­ta­kin tietävä tut­ta­va­ni nau­roi jo sil­le Dri­ve-e­lo­ku­van (2011) hi­das­tuk­sel­le, jos­sa Ryan Gos­ling kan­toi nuk­ku­vaa las­ta. Louk­kaan­nuin suo­sik­ki­ni puo­les­ta. Mut­ta On­ly God For­gi­ve­sin hi­das­tuk­sia, jäh­meyk­siä ja lat­teuk­sia en keh­tai­si tut­ta­val­le­ni näyttää. Ne to­dis­tai­si­vat hä­nen ol­leen oi­keas­sa tans­ka­lai­soh­jaa­jan epä­kypsän ”­coo­liu­den” suh­teen.

Mui­den kat­so­jien lail­la ar­vos­te­li­ja on vähän kä­detön hyväk­si olet­ta­man­sa elo­ku­van­te­kijän huo­non työn ää­rellä. Siitä on vai­kea saa­da otet­ta il­man, että tu­lo­kul­ma me­nee puo­lus­te­luk­si. On­han tämä ihan hie­no ta­val­laan (pis­teet sähköl­le). Oh­jaa­ja ei ai­na­kaan tois­ta it­seään (tois­taa kyllä, mut­ta huo­nom­min). Ei tyy­dy help­poi­hin rat­kai­sui­hin (on huo­no hie­nos­ti kiertäen). Yllättää ko­ki­jan­sa (nur­kan ta­kaa le­kal­la päähän).

Mut­ta eihän kaa­hai­lu­fil­meistäkään saa huo­maut­taa, että vauh­ti on vaa­ral­lis­ta ja au­tot saas­tut­ta­vat. Toi­min­ta­lef­faa ei pidä mennä epäi­lemään ame­rik­ka­lai­sen ase­hul­luu­den pön­kittä­mi­sestä. Ja vä­ki­val­ta ext­re­me-ur­hei­lu­na tai­de-e­lo­ku­vas­sa on tie­tys­ti eri asia kuin asekä­pis­te­ly äijäi­ly­viih­teessä? Art hou­sen vä­ki­val­ta on loo­gil­li­ses­ti tai­det­ta. Jos muu­ta väittää, on jo­ko mu­na­ton kuk­ka­hat­tutä­ti tai pe­rus­suo­ma­lai­nen kult­tuu­ri­po­lii­tik­ko. Ehkä mo­lem­pia.

OMG! Oi­di­pus Bang­ko­kis­sa

”­Po­jan pa­ras ystävä on hä­nen äi­tinsä”, to­teaa Nor­man Ba­tes Alf­red Hitch­coc­kin Psy­kos­sa. On­ly God For­gi­ve­sissä (jat­kos­sa ly­hen­teellä OMG) tyttö ky­syy Ju­lia­nil­ta, mik­si tämä tai­puu äi­tinsä kur­mo­tuk­seen. Poi­ka vas­taa: ”­Kos­ka hän on äi­ti­ni.”

Sekä Nor­man että Ju­lian ovat äi­tien trau­ma­ti­soi­mia kor­vi­ke-Oi­di­puk­sia. Päästäk­seen eroon mam­mo­jen­sa puo­li­sois­ta, mo­lem­mat tap­pa­vat (kas­vat­ti-)isänsä — eikä suin­kaan vain ku­vaan­nol­li­ses­ti. Äi­distä tu­lee poi­kien pak­ko­miel­le. Psy­kon äi­ti asuu ”ul­la­kol­la”. Kun Freu­din mu­kaan ta­lo on ih­mi­nen it­se, on äi­ti Psy­kos­sa pääs­syt po­jan ihon al­le, tai poi­ka tul­lut äi­tiinsä (Nor­ma­nis­ta kun nyt ei ai­na tiedä). Myös Ju­lian ha­luaa ta­kai­sin koh­tuun ihan omal­la ta­val­laan.

Nor­man ja Ju­lian ovat voyeu­ris­te­ja, kat­se­li­joi­ta. Tur­haan tyttö si­too silk­ki­hui­vein Ju­lia­nin kä­det tuo­lin­no­jiin, sillä mieshän on im­po­tent­ti. Hän saa kick­sinsä kor­vi­ke­toi­min­nois­ta. Pas­sii­vi­suus il­me­nee siinä ma­so­kis­mis­sa, jol­la Ju­lian läh­tee nyrk­kei­lemään pa­han po­lii­sin kans­sa, vaik­ka lop­pu­tu­los tie­detään. Ju­lian uh­rau­tuu äi­tinsä puo­les­ta, mut­ta ha­luaa sa­mal­la saa­da Oi­di­puk­sen ta­voin ran­gais­tuk­sen yli­tet­tyään ra­jan.

Ju­lia­nin ky­vyttö­myys hei­jas­tuu elo­ku­vaan it­seensä. Toi­sen vä­ki­val­taoh­jaa­jan, Quen­tin Ta­ran­ti­non, ta­voin Refn välttää suo­raa sek­siä, yh­dyntä­koh­tauk­sia ja alas­to­muut­ta. Dri­ven sykäh­dyttävään ro­mans­siin ei kuu­lu ra­kas­te­lui­ta. Oh­jaa­jan omien sa­no­jen mu­kaan siinä elo­ku­vas­sa oli ky­se ”­rak­kau­den puh­tau­des­ta”. OMG:ssä jo­pa mur­hat­tu rais­kauk­sen uh­ri on vaat­teet päällä po­lii­sin saa­pues­sa ri­kos­pai­kal­le. Alas­to­muus ja sek­si ovat oh­jaa­jal­le li­kai­sem­pia kuin ve­ri­hur­mei­nen vä­ki­val­ta.

Jos­kus te­kee mie­li ky­syä, mik­si ju­ma­la ar­mah­taa ja sal­lii vä­ki­val­tae­lo­ku­vat (ja spa­get­tiwes­ter­nit ja he­vi­me­tal­lin). OMG on sel­lai­nen elo­ku­va, jon­ka koh­dal­la tuo­ta miet­tii tiu­haan. Ha­luai­sin kuul­la Ref­nin tai fil­mistä pitä­vien pe­rus­te­lut koh­tauk­sel­le, jos­sa pa­ha po­lii­si Chang ki­dut­taa brit­ti­kon­naa yö­ker­hos­sa. On­ko se muu­ta kuin köyhän mie­hen Ta­ran­ti­noa?

Ta­ran­ti­nol­la, ”­von” Trie­rillä ja Ref­nillä lie­nee me­neillään oh­jaa­ja­poi­kien vä­li­nen pis­si­ki­sa siitä, ku­ka yltää kor­keam­mal­le, ra­jan yli. Lap­siin koh­dis­tu­va vä­ki­val­ta on tuon yli­tyk­sen ää­rimmäi­sin mit­ta­ri. Alf­red Hitch­coc­kin Sa­bo­taa­sis­sa (1936) jän­nitäm­me, mi­ten pik­ku­po­jan käy, kun hän tietämättään vie fil­mi­ke­lan sisällä pom­min lin­ja-au­toon. Ti­lan­teen pa­kah­dut­ta­vuu­den ja rea­lis­min vaa­ti­muk­sen vuok­si kat­so­ji­na juu­ri ja juu­ri, jos em­me hyväk­sy, niin ai­na­kin tai­vum­me oh­jaa­jan jär­kyttävään rat­kai­suun. (Y­leisö­reak­tioil­le herkkä Hitch­cock it­se pi­ti jäl­keenpäin lap­sen elo­ku­va­kuo­le­maa Sa­bo­taa­sin vir­heenä.)

E­si­merk­kinä tar­peet­to­mas­ta shok­kiar­vos­ta, en ole John Car­pen­te­ril­le kos­kaan an­ta­nut an­teek­si sitä, että al­ku­peräis­ver­sios­sa Hyökkäys po­lii­sia­se­mal­le (1976) pik­ku­tyttöä am­mu­taan päähän. An­tich­ris­tis­sa (2009) Lars von Trier ei tyy­ty­nyt vain työntämään las­ta ik­ku­nas­ta van­hem­pien ra­kas­tel­les­sa huo­let­to­mi­na vie­ressä. Oh­jaa­ja ajoit­ti lap­sen pu­toa­mi­sen la­ki­pis­teen gro­tes­kis­ti or­gas­min het­kel­le – kuin kie­ro­na kun­nia­no­soi­tuk­se­na Hitch­coc­kin 39 as­ke­leel­le (1935), jos­sa säikähtä­neen nai­sen huu­to kor­vau­tuu ju­nan pil­lin vis­lauk­sel­la.

Vä­ki­val­tai­nen elo­ku­va­hyy­dy­ke

Uu­sim­mas­sa elo­ku­vas­saan Ni­co­las Win­ding Refn lisää kaa­sua. Ka­ma­lam­paa kuin jul­min vä­ki­val­lan­työ, on pan­na se ta­pah­tu­maan lap­sen kat­soes­sa vie­restä. Ai­na­kin Refn on ta­sa­puo­li­nen: hir­veyk­siä jou­tu­vat to­dis­ta­maan niin pik­ku­poi­ka kuin -tyttö­kin. On­han Ju­lia­nil­la ker­ran­kin hyvä ai­ko­mus – mut­ta mik­si siinä ta­pauk­ses­sa niin mon­ta luo­tia val­mii­seen ruu­mii­seen? Ko­ros­te­taan­ko hätä­var­je­lun liioit­te­lus­sa hei­kom­man suo­je­le­mi­sen tar­vet­ta? Mo­raa­lis­ta närkäs­tystä? Pyr­kiikö Refn sekä syömään ka­kun (hil­litön vä­ki­val­ta) että säästämään sen (pe­las­ta­kaa lap­set -kor­jaus­lii­ke). Minkä ta­kia Ju­lian odot­taa niin pitkään, että oheis­va­hin­ko­ja eh­tii sil­ti ta­pah­tua? Mut­ta elo­ku­vas­sa ve­ri­työn en­nal­ta estä­mi­nen on to­ki tylsää. Siitä ei saa niin hyvännäköi­siä ku­via.

Ar­vos­te­li­joil­la on ta­pa­na sa­noa, että fil­min ”­jo­kai­sen ku­van voi­si ke­hystää”. Useim­mi­ten se tar­koit­taa, et­teivät te­kijät ymmärtä­neet vä­li­neensä luon­net­ta, vaan ryh­tyivät ko­ris­te­maa­la­reik­si. Hie­no­kaan elo­ku­vaa­ja, ku­ten Lar­ry Smith (Eyes Wi­de Shut), ei pys­ty pe­las­ta­maan Ref­nin pro­jek­tia tur­ha­mai­sen oh­jaa­ja-kä­si­kir­joit­ta­jan nar­sis­mil­ta. Käy niin kuin Ti­ta­ni­cil­le: ko­mea lai­va, mut­ta kel­vo­ton ve­sil­le.

Näyt­te­lijöistä Kris­tin Scott-T­ho­mas on ker­to­nut in­hoa­van­sa vä­ki­val­tae­lo­ku­via. Sil­ti hän ur­heas­ti nau­ret­ta­vuu­den ra­joil­la te­kee rois­to­vel­jien äi­distä piin­kon­van ”­biaatc­hin”. Scott-T­ho­mas on kel­po vas­tus­ta­ja Chan­gil­le, Vit­haya Pans­rin­gar­min va­kuut­ta­vas­ti esittämäl­le, va­ka­vas­ti epä­va­kaal­le po­lii­sil­le. Vaan, muis­tuu­ko roo­li jäl­keenpäin minään eri­tyi­senä näyt­te­lijän hie­nol­la ural­la? Jos tah­too nähdä to­del­li­sen gangs­te­ri­mut­sin, on Da­vid Michôd’n Ani­mal King­dom (2010) oi­keam­pi osoi­te (ja pa­rem­pi elo­ku­va). Jac­ki Wea­ve­rin roo­li aust­ra­lia­lais­fil­missä on hyvän oh­jauk­sen ja ne­rok­kaan tul­kin­nan avio­liit­to. Refn pa­nee Scott-T­ho­ma­sin vain po­see­raa­maan.

Ja mitä lo­pul­ta on hyvä näyt­te­le­mi­nen huo­nos­sa roo­lis­sa tai elo­ku­vas­sa? Tut­ta­va­ni väittää edel­leen, että olen sa­laa ihas­tu­nut Ryan Gos­lin­giin. Mi­ten niin sa­laa? Minähän huu­dan sitä ka­toil­ta! Mut­ta ku­ten nai­sel­li­sel­la iha­nuus­vas­ti­neel­laan Ca­rey Mul­li­ga­nil­la, tai­ka pä­tee vain hy­vissä fil­meissä. Sekä Gos­ling (Val­lan kääntö­puo­li) että Mul­li­gan (T­he Great Gats­by) jäävät seinä­kuk­ka­sik­si hei­kom­mis­sa teok­sis­sa. Gos­lin­gia ei ol­lut suun­ni­tel­tu tämän elo­ku­van pääo­saan, eikä hän sii­hen to­ti­ses­ti so­vi­kaan. Elo­ku­va­ju­lis­tee­seen na­pat­tu hul­lun­tui­jo­tus (tai­teel­li­sen h-i-t-a-a-s-s-a si­vu­ku­vas­sa se­kin) tus­kin jää fil­mi­his­to­riaan — eikä vi­ka ole näyt­te­lijän.

To­ri­tai­det­ta kul­ta­raa­mein

Fil­min ikä­ra­ja nou­si al­ku­peräi­sestä: K16:s­ta tu­li­kin K18. Mut­ta elo­ku­va ei siitä pa­ra­ne. OMG on vä­ki­val­ta­hyy­dy­ke, jo­ka osoit­taa, että pelkkä muo­to ja nok­ke­luus eivät riitä elo­ku­val­le. Var­ta­loi­den re­pi­mi­sen ja ve­ren lai­neh­ti­mi­sen rin­nal­la fil­miä ras­kau­te­taan lisää suu­ril­la sa­noil­la. Ni­messä esiin­tyvän Ju­ma­lan lisäk­si dia­lo­gis­sa mu­kaan ote­taan vielä Pa­ho­lai­nen. Ta­ri­nas­sa näi­den kum­man­kin puo­les­ta oi­keut­ta tai vää­ryyttä (Ref­nistä ei ai­na tiedä) ja­kaa pa­ha po­lii­si Chang.

Kun ”en­nen van­haan” ha­lut­tiin ol­la tai­teel­li­sia, kal­lis­tet­tiin ka­me­raa. Sen si­jaan Refn som­mit­te­lee näyt­te­lijät otok­siin mal­lien po­see­raus­ta muis­tut­ta­viin si­vu­sei­son­ta-a­sen­toi­hin. Bang­ko­kin ku­jil­la ja stu­dio­la­vas­teis­sa viit­teel­li­nen ta­ri­na ete­nee tah­mean tyy­likkääs­ti. OMG:stä huo­kuu pu­ber­teet­ti­nen he­ku­moin­ti ek­soot­ti­sel­la aa­sia­lai­sel­la es­te­tii­kal­la. Ha­luai­si­ko Refn ol­la vä­ki­val­lan Wong Kar-Wai? Tämän sub­lii­miin koh­taa­mat­to­muu­den ro­mans­siin In The Mood for Lo­ve (2000) löy­tyy elo­ku­van sym­met­rias­ta joi­tain miel­leyh­ty­miä. (Epäon­nis­tu­mi­se­na ver­rok­kie­lo­ku­vak­si tässä mie­lessä nou­see sil­ti pi­kem­min unet­ta­vas­ti sa­maa uraa jun­naa­maan juut­tu­nut, vuon­na 2004 val­mis­tu­nut 2046.)

Koe­tan muis­tel­la, missä art hou­se -e­lo­ku­vas­sa vii­mek­si olen näh­nyt näin or­gas­tis­ta ve­ren­pu­nas­sa pieh­ta­roin­tia. Ja, tai­vas var­je­le, mitä sieltä tu­lee: Poi­ka­ni Ke­vin (2011). Ref­nin uu­sim­man ta­voin Lyn­ne Ram­sayn to­ti­nen ”vä­ki­val­ta­tut­kiel­ma” edus­taa pa­him­man­laa­tuis­ta elo­ku­val­lis­ta so­lip­sis­mia. Kum­pi­kin tär­kei­levä au­teur kaup­paa hal­paa eksp­loi­taa­tio­ta kor­kea­tai­tee­na pai­nok­kaas­ti al­le­vii­vaa­vin ku­vin. Refn jättää vä­lillä pu­hu­jan ää­nen kuu­lu­mat­to­miin tai siir­tyy mur­haa­vis­ta ku­vis­ta suo­raan sen­ti­men­taa­li­seen ka­rao­ke­lau­luun. Vai­kut­ta­vat te­ho­kei­not ja yllä­ty­se­di­toin­nit jäävät kui­ten­kin vain tem­puik­si.

On­ly God For­gi­ve­sin kylmä va­lo glo­ri­fioi huu­me­kaup­piaat, ri­kol­li­set, rais­kaa­jat, tap­pa­jat ja ki­dut­ta­jat. Al­hai­sim­mat teot fe­ti­soi­daan nos­ta­mal­la ne vi­suaa­li­sen pal­von­nan alt­ta­ril­le. Vain Ju­ma­la ar­mah­taa, ar­vos­te­li­ja ei. Ymmärrän fil­min saa­mat Can­ne­sin buuauk­set. Tek­nii­kal­le – eri­tyi­ses­ti ku­vauk­sel­le ja edi­toin­nil­le (myös Dri­ven lei­kan­nut Matt­hew Ne­man) – voi sil­ti eu­ro­vii­su­mai­ses­ti an­taa ”un point”.

Jos ha­luaa nähdä tyy­li­tel­lyn, vink­sah­ta­neen, ro­soi­sen, psy­ke­dee­li­sen, mut­ta sil­ti ä­lykkään ja e-l-o-k-u-v-a-l-l-i-s-e-n me­di­taa­tion ri­kol­li­suu­den, tai­teen ja sek­suaa­li­suu­den haa­rau­tu­vis­ta har­ha­po­luis­ta, kan­nat­taa mie­luum­min kat­soa Do­nald Cam­mel­lin ja Ni­co­las Roe­gin Per­for­man­ce eli suo­mek­si Not­ting Hill 11.17 (!) vuo­del­ta 1968 – to­sin se jul­kais­tiin vas­ta kak­si vuot­ta myö­hem­min. (Han­nu Björk­bac­ka)