S­ci­fin ja pe­rio­did­raa­man viehä­tyk­sessä on pal­jon yh­teistä ja kai­ke­ti pal­jon sa­maa kuin en­nen van­haan lai­vas­toon liit­ty­mi­sessä, sillä kaik­ki nämä vievät uu­siin en­nennä­kemättö­miin maail­moi­hin ja ti­lan­tei­siin. Fan­tas­ti­set miljööt ja to­tu­tus­ta poik­kea­vat pe­lisäännöt tar­joa­vat par­haim­mil­laan her­kul­li­set puit­teet elo­ku­val­le ja kat­so­jal­le vir­kistävän pa­ko­mat­kan kai­kes­ta ar­ki­ses­ta. Näin käy myös tämän elo­ku­van al­ku­met­reillä.

E­lo­ku­va esit­te­lee ka­tast­ro­fin jäl­kei­sen maail­man, jo­ta asut­ta­va siir­to­lais­kun­ta on tässä nähtävän yh­den per­heen esi­mer­kin pe­rus­teel­la omak­su­nut spar­ta­lai­sen asen­teen elämää ja ava­ruu­so­lioi­den aset­ta­maa uh­kaa koh­taan. Isät ovat kylmä­kis­koi­sia so­ti­lai­ta, äi­dit em­paat­ti­sia ko­din kul­ma­ki­viä ja po­jat ha­lua­vat ti­lai­suu­den kas­vaa isok­si. Tu­le­vai­suu­den maail­maa lei­maa pel­ko ja haa­voit­tu­vuus, ja tämä nä­kyy myös sen ark­ki­teh­tuu­ris­sa yllättävällä ta­val­la: ajan ark­ki­teh­tuu­ri ot­taa vai­kut­tei­ta be­duii­ni­tel­tois­ta ja na­no­tek­no­lo­gias­ta luo­dak­seen omin­ta­kei­sen ohui­siin kal­voi­hin pe­rus­tu­van ra­ken­nus­tyy­lin. Kal­vot nä­kyvät pait­si ra­ken­nuk­sis­sa myös vaat­teis­sa — ja hu­vit­ta­vas­ti myös ava­ruu­sa­luk­seen is­tu­te­tus­sa nor­sun virt­sa­ra­kos­ta teh­dyssä telt­ta­ves­sas­sa. Ko­ko­nai­suus ei ai­van va­kuu­ta, mut­ta aja­tus­leik­kinä miljöö on lu­paa­va.

Va­li­tet­ta­vas­ti po­si­tii­vi­nen an­ti kui­ten­kin jää tähän. Hätäi­ses­ti loih­dit­tu maail­ma pu­ser­re­taan pelkäk­si taus­ta­ta­pe­tik­si ja kai­ken huo­mion saa me­kaa­ni­nen ai­kuis­tu­mis­riit­ti, jos­sa ava­ruu­sa­jan par­tio­poi­ka pää­see lä­hes­tymään etäistä isäänsä ja ot­ta­maan mit­taa pe­lois­taan kes­kellä esi­his­to­rial­lis­ta leik­ki­puis­toa. Kaik­ki elo­ku­van pel­koa ais­ti­vis­ta ör­keistä Tol­kie­nin ta­ru­ja muis­tut­ta­vaan fi­naa­liin on ra­ken­net­tu tämän rii­tin mah­dol­lis­ta­mi­sek­si, eikä tätä me­ka­niik­kaa pei­tellä ta­va­no­mai­sel­la draa­ma­kuor­ru­tuk­sel­la. Isän tehtävä on tar­jo­ta kas­vuympä­ristö ja kaik­ki neu­vot, mut­ta rat­kai­sut ovat lo­pul­ta po­jan kä­sissä — ja tämän sa­no­man elo­ku­va pu­ris­taa ää­rim­mil­leen lu­kit­se­mal­la isän ra­dio­pu­he­li­men päähän.

E­lo­ku­vaa vai­vaa ai­van sa­ma hen­gettö­myys ja kroo­ni­nen kaa­va­mai­suus kuin M. Night Shya­ma­la­nin elo­ku­vaa "La­dy in the Wa­ter". Ta­ri­nas­sa pe­lin­ra­ken­ta­ja tietää kaik­ki säännöt ja luet­te­lee niitä kat­so­jal­le tar­peen mu­kaan il­man, että kat­so­ja kos­kaan tietää riittäväs­ti liit­tyäk­seen pe­liin mu­kaan. Nyt Will Smith is­tuu ko­men­to­tuo­lis­sa ja la­te­lee kylmäs­ti oh­jei­ta po­jal­leen Ja­den Smit­hil­le, jon­ka tehtävä on juos­ta pis­teestä toi­seen ja löytää ai­kui­nen minänsä. Mo­lem­mat Smit­hit osaa­vat tun­nus­tet­ta­vas­ti näy­tellä, mikä käy il­mi isä-poi­ka-pa­ri­val­ja­kon aiem­mas­ta yh­teisp­ro­jek­tis­ta "On­nen pot­ku­ja", mut­ta tässä ker­ron­ta ki­ristää vie­te­rin niin tiu­kal­le, että kaik­ki elämä tih­kuu pois hah­mois­ta ja jän­ni­tys ka­toaa se­kin su­van­to­jen se­kaan.

"La­dy in the Wa­ter" oli spon­taa­ni mie­le­nyh­tymä, jo­ten yllä­tys on suu­ri kun jäl­kikä­teen sel­viää, että Shya­ma­la­nil­la oli kuin oli­kin sor­men­sa pe­lissä oh­jaa­ja­na ja yh­tenä kä­si­kir­joit­ta­jis­ta. Al­ku­peräi­nen im­puls­si ta­ri­naan on tul­lut Will Smit­hiltä, mut­ta kuo­si, jar­gon ja hah­mot ovat pa­ten­toi­tua Shya­ma­la­nia. Elo­ku­vat "Kuu­des ais­ti", "Kylä" ja "Signs" maail­mal­le tar­joil­lees­ta mie­hestä on nyt tul­lut niin jämähtä­nei­den ja kolk­ko­jen ta­ri­noi­den ker­to­ja, että maest­ron ni­meä täy­tyy et­siä kan­si­teks­teistä suu­ren­nus­la­sin kans­sa. Eikä syyttä, sillä täl­le mie­hel­le ei to­dennäköi­ses­ti enää pitäi­si an­taa oh­jaa­jan man­daat­tia yhtään sen enempää kuin Geor­ge Lu­ca­sil­le­kaan.