Ko­ti­mai­nen ro­mant­ti­nen draa­ma­ko­me­dia, jon­ka pääo­sas­sa on Mik­ko Lep­pi­lam­pi: työstähän tämä käy.

Pi­hal­la on kui­ten­kin en­nak­ko-o­do­tuk­sien­sa vas­tai­ses­ti ai­van mu­ka­va ko­ke­mus, sillä se raot­taa ai­na­kin hie­man ny­kypäivän kau­pun­ki­lais­ten nuor­ten ai­kuis­ten on­gel­mia. Yk­sin­huol­ta­jien määrä nou­see ko­his­ten, ja ai­ka mo­ni jou­tuu huo­leh­ti­maan avios­sa­kin yk­sin ar­jen su­ju­mi­ses­ta. Sa­mal­la in­di­vi­dua­lis­mi nou­see. Ei ole ih­me, et­teivät nai­set jak­sa enää toi­mia mie­hen ja mie­hen uran eh­doil­la.

To­teu­tus saa lisä­pont­ta siitä, että se pei­laa tam­pe­re­lais­ta elämää ham­pu­ri­lai­seen, kun sak­sa­lais­suo­ma­lai­nen per­he muut­taa mie­hen uran perässä Man­seen. Vä­lillä uh­kaa tv-sar­ja­mai­nen il­mai­su, mut­ta sit­ten muu­ta­ma koh­tauk­sis­ta yllättää oma­peräi­syy­dellään. Var­sin­kin it­kuhä­lyt­ti­mien käyttö on luo­vaa.

Lap­set ovat mai­nios­ti mu­ka­na. Sa­mal­la saa­daan muis­tu­tus suo­ma­lai­suu­den suu­rim­mas­ta on­gel­mas­ta: lap­set eivät saa tar­peek­si lä­hei­syyttä. Tässä elo­ku­vas­sa on on­nek­si toi­sin.

On­nis­tu­mis­ta ede­saut­taa he­ti se, että yh­teisön tun­te­muk­sia viedään eteenpäin Si­bel Ke­kil­lin sak­sa­lai­sel­la (!) tun­teik­kuu­del­la, eikä pääo­sas­sa ole ko­ti­mai­sen naisnäyt­te­lijä­kaar­tin virt­ty­neitä kas­vo­ja. Toi­voa sil­ti on, sillä San­na Ju­ne te­kee hyvän roo­lin par­haa­na ystävättä­renä.