E­ri­koi­nen to­si­ta­ri­na Ju­dy Gar­lan­dis­ta (Renée Zel­lwe­ger) li­puu eteenpäin puo­lik­si upok­sis­sa, ja vain het­kel­li­ses­ti il­maa keuh­koi­hin­sa hau­ka­ten. Täh­den tie käy tässä mai­nees­ta me­ne­tyk­seen, Ih­me­maa Ozis­ta pul­lon­poh­jan kaut­ta li­ki hun­nin­gol­le ja lo­pul­ta hau­taan. Ta­ri­na on su­rul­li­nen, mut­ta pers­pek­tii­vi on sel­viy­tyjän.

Tämä ei ole help­po, elämän­myön­tei­nen pe­rio­di­ku­vaus vaan ki­peä pa­la oi­keaa elämää, jo­ka sat­tuu enemmän kuin näyttää. Elo­ku­va on vah­vim­mil­laan sei­la­tes­saan lä­pi vas­toinkäy­mis­ten, ei tun­not­to­man vä­liin­pitämättömäs­ti, vaan hau­raan haa­voit­tu­vas­ti, mut­ta jääräpäi­ses­ti eteenpäin jat­kaen. Tässä Ré­nee Zel­lwe­ge­rin tul­kin­ta on kau­nis ja oma­lei­mai­nen, ha­pa­roi­val­la ta­val­la päättäväi­nen ja jo­ta­kin mitä elo­ku­vis­sa ei usein nähdä. Zel­lwe­ger pal­kit­tiin­kin roo­lis­taan par­haan pääo­san Gol­den Glo­bel­la. Yllättävä lop­pu­koh­taus on se­kin hie­no pää­te­pis­te ta­ri­nal­le, jon­ka on jo mo­neen ker­taan eh­ti­nyt tuo­mi­ta kes­kin­ker­tai­sek­si en­nen kuin ko­ko­nai­suu­den pai­no is­kee lop­pu­met­reillä.