Ko­ti­mai­sen elo­ku­van angs­ti­sen lä­hiö­la­ji­tyy­pin hist­ro­ria ei ole yhtä pitkä kuin sur­kea, mut­ta sii­hen is­kee Päin seinää. Se ku­vaa yh­teis­kun­nan lai­ta­puol­ta ja elämän kur­juut­ta hen­kiläitään ymmärtäen ja mus­taa huu­mo­ria an­nos­tel­len.

E­ri­tyis­luok­kien ar­ki tai Ha­ku­ni­lan be­to­ne­hel­vet­ti eivät ole vetä­vim­piä ai­he­pii­rejä tai miljöiyö, mut­ta niinpä vain elo­ku­va pys­tyy niistä ir­rot­ta­maan rea­lis­mia, ma­giik­ka, draa­maa ja ko­me­diaa. Dia­lo­gi osuu ja up­poaa. Sil­ti pääai­he on an­kea: mik­si isätön tei­ni­tyttö lyö?

Nuor­ta kak­kospääo­saa esittävä Mi­mo­sa Wil­la­mo suo­riu­tuu vai­keas­ta roo­lis­taan eri­no­mai­ses­ti ja vie so­pi­vas­ti huo­mio­ta ko­ke­neem­pien, Ar­mi Toi­va­sen ja Kai Leh­ti­sen, roo­li­hah­moil­ta. Tämä ta­sa­pai­not­taa draa­maa..

Ant­ti Heik­ki Pe­so­nen on tul­lut jäädäk­seen. Nyt hä­nen vain täy­tyy uu­siu­tua.

Tai mik­sei hän voi­si tehdä suo­ma­lai­sen elo­ku­van sa­ral­la Bal­za­cit ja Hergét eli al­kai­si pyö­rittää vä­rikästä kaar­tiaan elo­ku­vas­ta toi­seen. Mie­len­kiin­toi­nen aja­tus.