Yli 10 800 arvostelua
Uusia arvosteluita tuon tuosta.
Kaikki parhaat.
Kino

Nader ja Simin: Ero

Tekniset tiedot

Formaatti: Kino
 
Vuosi: 2011Kesto: 123 minuuttia
Julkaisija: Cinema Mondo 
  
 
Ikäraja:
(7)
Kielletty alle 7-vuotiailta. Täysi-ikäisen seurassa elokuvan saa esittää enintään kaksi vuotta nuoremmalle.
    

© Heinäpään Viestintä Oy ja MetaVisual Oy. Tämän arvostelun ja mediatiedostojen kopiointi on kielletty. Linkitys tälle sivulle on sallittu. Arvostelun yhteydessä esitettyjen kuvien oikeudet kuuluvat julkaisijalle (Cinema Mondo) ellei toisin mainita.

Kuvat

Elokuva

Vuo­den pa­ras, tär­kein ja kau­nein elo­ku­va tu­lee Ira­nis­ta.

Vuo­den pa­ras, tär­kein ja kau­nein elo­ku­va tu­lee Ira­nis­ta. Oh­jaa­ja Asg­har Far­ha­din it­sensä kol­mel­la sa­dal­la tu­han­nel­la dol­la­ril­la tuot­ta­ma – ja Rans­kas­sa jo mil­joo­na kat­so­jaa ta­voit­ta­nut — Na­der ja Si­min: Ero on ko­ti­maan­sa vi­ral­li­nen Os­car-eh­do­kas. Jos se tu­lee va­li­tuk­si ul­ko­mai­seen kil­pa­sar­jaan, Kau­rismäen mah­dol­li­suu­det pie­ne­nevät. Na­der ja Si­min kä­sit­te­lee kult­tuu­rien törmäystä ä­lykkääs­ti, kos­ket­ta­vas­ti ja ih­mislä­hei­ses­ti ju­ma­lai­sen elo­ku­val­li­sel­la ot­teel­la. Le Hav­re tyy­tyi sa­tui­luun pa­ko­lai­son­gel­man­sa kans­sa.
Mikä on­ni, että näin­kin kriit­ti­nen, hie­no­va­rai­nen mut­ta tiuk­ka fil­mi kuin Na­der ja Si­min: Ero sal­lit­tiin Ira­nis­sa. Siellä mo­nia oh­jaa­jia, tuot­ta­jia ja näyt­te­lijöitä pi­detään ko­tia­res­tis­sa tai van­ki­las­sa, tai muu­ten es­tetään har­joit­ta­mas­ta am­mat­tiaan ja kut­su­mus­taan. Toi­vot­ta­vas­ti Far­ha­din oh­jaus tuo te­kijöil­leen Os­ca­rin ja osal­taan vie muu­tok­sen tar­peen vies­tiä val­lan­pitä­jien kor­viin.
On­gel­mae­lo­ku­va­na Na­der ja Si­min on ajan­koh­tai­nen ja po­liit­ti­nen, mut­ta viih­dyttävän van­git­se­val­la ta­val­la. Yli­sa­nat pal­jas­tu­vat it­sestään­sel­vyyk­sik­si, kun seu­raam­me avio­pa­ria oi­keu­sis­tui­men kuu­lus­te­luis­sa ja heidän ha­joa­vaa per­he-elämäänsä siinä vä­lillä. Far­ha­di nau­lit­see yleisön jo en­si­koh­tauk­sel­la. Näyt­te­lijöi­den ka­ris­ma ja ta­sa­vah­va osaa­mi­nen on aar­re elo­ku­van­te­kijäl­le, jo­ka ta­koo tois­tu­vis­ta kuu­lus­te­luis­ta ja kiih­ty­vistä kes­kus­te­luis­ta do­ku­men­taa­ri­sen to­dis­tus­voi­mais­ta jän­ni­tysnäy­telmää.
En­sin tuo­ma­roi­daan Na­de­rin ja vai­mon­sa Si­mi­nin eroa. Si­min ha­luaa ul­ko­mail­le tyttä­rensä kans­sa. Na­der ei tah­do mu­kaan, kos­ka ko­to­na asu­va isä sai­ras­taa Alz­hei­me­ria. Tytär Ter­meh jou­tuu pa­rin kiis­ta­ka­pu­lak­si. Toi­sen ker­ran oi­keu­teen jou­du­taan, kun isän hoi­ta­jak­si pal­kat­tu Ra­zieh syyttää Na­de­ria kes­ken­me­nos­ta. Van­hus löy­tyi luk­ko­jen ta­kaa ta­jut­to­ma­na sän­gyn vie­restä ja vi­hai­nen Na­der ajoi Ra­zie­hin ulos niin, että nai­nen kaa­tui por­taik­koon. Na­der vaa­tii ran­gais­tus­ta isänsä heit­teil­lejätöstä.
Sai­ko va­pau­teen ul­ko­mail­le kai­paa­va Si­min ai­kaan on­net­to­man ta­pah­tu­ma­sar­jan ja syytös­kier­teen? Oli­ko se­nii­lin van­huk­sen hoi­to koh­tuu­ton taak­ka ras­kaa­na ole­val­le? Jo us­kon­to ai­heut­taa ris­ti­rii­taa, kun nai­nen hoi­taa miestä. Ra­zieh ei us­kal­la ker­toa työstään mie­hel­leen Hod­ja­til­le. Nai­sen kun ei ole so­pi­vaa mennä eron­neen mie­hen asun­toon. Kui­ten­kin Ra­zieh tar­vit­see pal­kan, heillä on pik­ku­tyttö elä­tettävänä ja työtöntä Hod­ja­tia uh­kaa vel­ka­van­keus.
Ras­kai­ta ai­hei­ta vie­raas­ta kult­tuu­ris­ta, mut­ta oh­jaa­ja-kä­si­kir­joit­ta­ja Asg­har Far­ha­di muok­kaa tee­mat yleispä­te­vik­si in­ten­sii­vis­ten roo­li­tul­kin­to­jen vä­littä­minä. Lei­la Ha­ta­mi häikäi­see va­pau­tu­nee­na Si­mi­ninä, tie­dos­ta­va­na ja kou­lu­tet­tu­na opet­ta­ja­na. Mut­ta pian kes­kiöön nou­see Ra­zie­hia esittävä, yhtä hämmäs­tyttävän upea ja tai­ta­va Sa­reh Bayat. Näyt­te­lijät tun­tu­vat luon­tei­na sa­man­lai­sil­ta vas­ta­koh­dil­ta ku­ten roo­lin­sa­kin. Si­min on it­senäi­nen, tyy­likäs ja fik­su, ehkä se­ku­la­ri­soi­tu­nut nai­nen ja si­ten län­si­mai­sit­tain tun­nis­tet­ta­va. Ra­zieh taas on nöyrän van­ha­kan­tai­nen, si­tou­tu­nut per­heenäi­ti. Vain herkät kas­vot pal­jas­tu­vat, kun hän kie­too hun­tua tiu­kem­min yl­leen vä­lillä ham­pail­laan­kin, kuin et­sien tur­vaa van­hois­ta tra­di­tiois­ta, jot­ka uh­kaa­vat mu­ren­tua käytännön ris­ti­rii­toi­hin ja han­kauk­siin. Tah­to­nai­nen on to­ki myös Ra­zieh puo­lus­taes­saan miestään ja lap­siaan oman hy­vin­voin­tin­sa uhal­la.
Sekä Ha­ta­mi että Bayat ovat vuo­den par­haat nais­roo­lit, mo­lem­mat ta­vat­to­man ku­vauk­sel­li­sia. Mah­moud Ka­la­rin ka­me­ra saa eloi­sis­ta ja tar­kois­ta tul­kin­nois­ta ir­ti kaik­ki sä­vyt ja silmäyk­set. Mies­ten puo­lel­la­kin riittää va­lo­voi­maa. Na­de­ri­na Pey­man Moaa­di jättää Cloo­neyn ja muut Hol­lywoo­din sta­rat lähtö­kuop­piin. Kiis­ta­kump­pa­ni­na Sha­hab Hos­sei­ni on maail­man­luo­kan luon­nenäyt­te­lijä silmänräpäyk­sessä nol­las­ta sa­taan kiih­tyvänä Hod­ja­ti­na. Lap­si­na oh­jaa­jan tytär Sa­ri­na Far­ha­di ja Ki­mia Hos­sei­ni ovat ta­ri­nan herkät sie­lut. Lo­pul­li­ses­ti sydä­men sär­kee Ali-Asg­har Shah­ba­zin sai­raan vaa­rin pai­na­va läsnäo­lo. Unel­ma­tii­mi an­sait­si­si kaik­ki pal­kin­not vuo­den par­haa­na fil­mien­semb­lenä.
Vii­sas ja roh­kea Na­der ja Si­min on eri­lais­ten per­hei­den rak­kaus­ta­ri­na, jän­tevä oi­keus­jut­tu ja sa­mal­la vielä kieh­to­va ”w­ho do­ne it?”. Elo­ku­van on jän­nittävä ri­kos­mys­tee­ri, jos­sa ta­paus­ten kul­kua re­konst­ruoi­daan naa­pu­rien kes­ken por­raskäytävässä. Kun mur­ro­sikäi­nen Ter­meh lo­pul­ta jou­tuu tuo­ma­rin edessä te­kemään va­lin­nan äi­din ja isän vä­lillä, kat­so­ja ei kuu­le rat­kai­sua. Mut­ta vi­suaa­li­sia vih­jeitä an­ne­taan: ku­ka jää sa­lin – ja sa­mal­la mui­den — ul­ko­puo­lel­le vii­mei­sessä otok­ses­sa, kre­diit­tien jo pyö­riessä val­ko­kan­kaal­la?
Far­ha­dil­la on il­miömäi­nen ky­ky ak­ti­voi­da kat­so­jaa jättämällä rat­kai­se­via koh­tauk­sia näyttämättä. Na­der ja Si­min vain ri­kas­tuu ta­ri­na­na teat­te­ris­ta pois­tues­sa. Mik­si Ra­zieh jou­tui pois­tu­maan kes­ken työpäivän ja mik­si hän ei ker­to­nut syytä aiem­min? Mi­hin Ter­me­hin va­lin­ta van­hem­pien­sa vä­lillä poh­jaa? Ku­ka vei ka­don­neet ra­hat? Ja mik­si syyl­li­siä et­sitään syyttö­mien jou­kos­ta, kun yk­si per­he ha­joaa ja toi­nen tu­hou­tuu? Eikö vaih­toeh­to­ja ole, vai eikö niitä ha­lu­ta?
E­ro fil­min ni­messä ker­too pait­si hy­vin­voi­vien ja puut­tee­na­lais­ten ja us­kon­nol­lis­ten ja maal­lis­tu­neem­pien erois­ta, myös nais­ten ase­mas­ta pat­riar­kaa­li­ses­sa, us­kon­nol­li­ses­sa jär­jes­telmässä, jos­sa lait tul­ki­taan mus­ta­val­koi­sen kir­jai­mel­li­ses­ti. Kan­sa­lai­set jou­tu­vat tin­kimään pe­riaat­teis­taan, to­tuu­des­ta ja pyhänä pitämästään vain vält­tyäk­seen isom­mal­ta pa­hal­ta. Isän­maan­rak­kaus jou­tuu koe­tuk­sel­le, kun Ter­meh te­kee vai­kean va­lin­nan, mut­ta var­mas­ti oi­kean – sillä niinhän isä häntä on opet­ta­nut.
Na­der ja Si­min: Ero ei kri­ti­soi us­kon­toa eikä val­lan­pitä­jiäkään suo­raan. Se vain esittää ky­sy­myk­sen, pa­kot­taa te­kemään va­lin­nan – ku­ten tei­ni-ikää lä­hes­tyvä per­heen tytär Ter­meh jou­tuu elo­ku­van lo­pus­sa va­lit­se­maan hy­vin konk­reet­ti­ses­ti. Mah­dot­to­mal­ta tun­tu­va rat­kai­su on välttämätön, jot­ta ih­mi­sar­voi­nen elämä kä­vi­si mah­dol­li­sek­si. Mut­ta va­lin­taa ei voi tehdä mak­sa­mat­ta kal­lis­ta hin­taa.
Mik­si ira­ni­lai­set pa­ko­te­taan mah­dot­to­miin va­lin­toi­hin? Mik­si Na­de­rin ja Hod­ja­tin per­hei­den ta­lou­del­li­nen ase­ma on niin eri­lai­nen? Toi­sil­la on mah­dol­li­suus toi­meen­tu­loon pank­ki- ja opet­ta­jan työstä, kun toi­sia uh­kaa köy­hyy­destä lan­ge­tet­ta­va vel­ka­van­keu­den ta­pai­nen, kes­kiai­kai­nen ran­gais­tus. Si­min voi ja osaa sentään vaa­tia elämän­laa­tua, kun sel­lai­nen ei tai­da käydä Ra­zie­hin mie­lessäkään hä­nen tais­tel­les­saan jo­kapäiväi­sestä leivästä.
Eikö per­heillä pitäi­si ol­la mah­dol­li­suus hoi­taa sai­rai­ta van­huk­siaan muu­ten­kin kuin riistämättä köy­hem­piä, joi­den on pak­ko ot­taa työtä vas­taan liian pie­nellä pal­kal­la ja pit­kien mat­ko­jen ta­kaa? Mi­ten muu­ten asiat voi­si­vat ol­la? Missä koh­tuul­li­suus lain kir­jai­mes­sa, us­kon­non har­joi­tuk­ses­sa, sa­nois­sa ja teois­sa? Tässä aja­tuk­sia ak­ti­voi­vas­sa herät­te­lyssä on Arg­ha­din elo­ku­van voi­ma, sen kriit­ti­syys ja roh­keus.
Ja sen kau­neus nou­see esiin tuon tuos­ta­kin. In­tii­meissä het­kissä saam­me kat­so­ji­na ol­la etuoi­keu­tet­tui­na kah­den kes­ken Ra­zie­hin kans­sa tämän ar­kias­ka­reis­sa ja ar­vail­la sisäi­siä tun­to­ja kau­niil­ta, her­kiltä, tum­mil­ta kas­voil­ta. Pu­he­ky­vyn me­nettä­neenä­kin isoisä huo­kuu läsnäo­loa, ja ehkä mur­het­ta ny­ky­ti­las­taan ja sen ai­heut­ta­mas­ta huo­les­ta muil­le. Far­ha­di on­nis­tuu si­joit­ta­maan muu­ta­mia yk­sittäi­siä, pal­jon pu­hu­via van­huk­sen kat­sei­ta ryt­mi­ses­ti mer­ki­tyk­sel­li­siin koh­tiin va­vah­dut­ta­van vai­kut­ta­vas­ti.
Mut­ta ehkä kaik­kein hie­noim­pia ovat pil­kah­duk­set isäl­li­sestä yl­pey­destä. Na­der näyttää pik­ku­mai­sel­ta tyttä­rensä kiu­saa­jal­ta saat­taes­saan hä­net no­loi­siin ti­lan­tei­siin. Mut­ta isän tar­koi­tus on hyvä, jo­pa oi­keu­tet­tu. Ter­meh­kin sen oi­val­taa jäl­kikä­teen. Ter­meh on oma-a­lot­tei­ses­ti – ja ehkä ira­ni­lai­sit­tain epä­nai­sel­li­ses­ti – tan­kan­nut isän au­ton huol­toa­se­mal­la. Myyjä ei an­na isos­ta se­te­listä ta­kai­sin oi­keaa sum­maa. Na­der pa­kot­taa vas­ta­ha­koi­sen tyttä­ren ta­kai­sin vaa­ti­maan, mikä asiak­kaal­le kuu­luu. Taus­ta­pei­listä isä seu­raa tehtävän suo­rit­ta­mis­ta, sillä kas­va­tus on selväs­ti ky­seessä. Isän yl­peyttä tun­tien Na­de­rin huu­let vetäy­tyvät hy­myyn, kun hän nä­kee Ter­me­hin on­nis­tu­van, juu­ri niin kuin hän on us­ko­nut­kin. Toi­sel­la ker­ral­la lä­hes­tytään jo Sa­lo­mo­nin tuo­mio­ta, kun isä vaa­tii tytärtä va­lit­se­maan äi­din luok­se me­ne­mi­sen ja per­heen yh­dis­ty­mi­sen vä­lillä – jos Teh­mer on sitä mieltä, että isä on syyl­li­nen. Tytär te­kee it­sel­leen vas­ta­ha­koi­sen va­lin­nan, mut­ta isällä on taas syytä yl­peään hy­myyn Teh­me­rin tin­kimättömästä pe­riaat­teel­li­suu­des­ta. Nämä kak­si hil­jais­ta, hui­keaa koh­taus­ta pe­taa­vat sa­mal­la lop­pu­rat­kai­sua, jos­sa Ter­me­hin on tehtävä elämänsä suu­rin päätös.
Ko­ko­nai­suu­te­na ta­sa­pai­noi­nen elo­ku­va on täynnään voi­mak­kai­ta koh­tauk­sia, joi­den luon­te­vuus peittää nii­den ar­tis­ti­suu­den. Mitä on sa­not­ta­va lop­pu­puo­len koh­tauk­ses­ta, jos­sa so­pi­mus per­hei­den vä­lillä on syn­tymässä ja Hod­jat saa­mas­sa ra­han­sa, joi­ta vel­ko­jat jo odot­ta­vat. Mut­ta Na­der ei mal­ta ol­la ko­ros­ta­mat­ta syyttö­myyttään, muis­tut­ta­mat­ta pe­riaat­teel­li­suu­des­taan. Mies vaa­tii Ra­zie­hia van­no­maan kä­si Ko­raa­nil­la, että asiat me­nivät, ku­ten nai­nen väit­ti. Seu­raa um­pi­ku­ja.
Ra­zieh ja Hod­jat vetäy­tyvät neu­von­pi­toon ta­lon­sa keit­tiöön ja yrittävät kiis­tellä hil­jaa mui­den kuu­le­mat­ta. Koh­tauk­sen kiih­tyvä ve­too­mus­ten, puo­lus­te­lun ja syytös­ten sekä it­se­syytös­ten ka­ru­sel­li kar­kaa kä­sistä pidät­te­ly­pyr­ki­myk­sistä huo­li­mat­ta. Im­pul­sii­vi­sen Hod­ja­tin ta­hol­ta pelkääm­me vä­ki­val­lan ryöpsäh­dystä – häntähän aiem­min jo­pa epäil­tiin kes­ken­me­non ai­heut­ta­jak­si – mut­ta se, mitä näem­me Hod­ja­tin te­kevän, ylittää hur­jim­mat odo­tuk­sem­me ja on ai­van yhtä traa­gis­ta. Aiem­min­kin psy­ko­lo­gi­sis­ta vai­keuk­sis­ta kär­si­nyt Hod­jat kään­tyy mah­dot­to­man edessä it­seään vas­taan ja vai­ku­tus on te­hos­saan jä­ri­syttävä hui­pen­nus si­vus­sa käy­tyyn kes­kus­te­luun.
Kaik­ki ta­ri­nas­sa tar­koit­ta­vat hyvää, mut­ta mah­dol­li­suu­det ar­jes­sa joh­ta­vat sii­hen, että va­lin­nat ai­heut­ta­vat syytös­ten ja epäoi­keu­den­mu­kai­suu­den kier­teen. Tie hel­vet­tiin on ka­tet­tu hy­villä ai­ko­muk­sil­la. Far­ha­din elo­ku­van an­sio on se, että se niin sel­keäs­ti ja yleis­si­vistävällä ta­sol­la tuo ira­ni­lais­ten ta­po­jen ja olo­suh­tei­den kir­jon myös kan­sainvä­li­sen yleisön ulot­tu­vil­le ja ta­jut­ta­vak­si.
Tie­tys­ti pal­jon voi jäädä pii­loon ja ymmärtämättä­kin. Isä seu­raa tar­kas­ti tyttä­ren läk­sy­jen­te­koa ja kuu­lus­te­lee ah­ke­ras­ti ko­kei­siin. Sa­noil­la ja kie­lellä­kin on mer­ki­tys. Isä vaa­tii Ter­me­hiä käyttämään äi­din­kie­lensä sa­no­ja, eikä op­pi­tun­nil­la an­net­tu­ja. Na­der ja Hod­jat edus­ta­vat il­mei­ses­ti myös eri kan­sal­li­suus­ryh­miä. Toi­sen puo­li näyttäi­si ole­van etuoi­keu­te­tum­pi, toi­set taas Na­de­rin mu­kaan ovat ”o­mi­neet us­kon­non­kin”. Nämä asia­sisällöt ja vi­vah­teet voi­vat jäädä avau­tu­mat­ta täy­sin, mut­ta pin­nal­li­ses­ti­kin ta­jut­tu­na ne sil­ti lisäävät elo­ku­van rik­kaut­ta.
Vah­van asia­sisältönsä Far­ha­di kie­too pa­kot­to­maan, mut­ta lu­jaan elo­ku­val­li­seen muo­toon. Otos­va­lin­nat, ku­vien ra­jauk­set, vä­risä­vyt, tark­ka leik­kaus, eläväs­ti hah­mo­jen kaut­ta ti­lan­net­ta va­lai­se­va dia­lo­gi, näyt­te­lijöi­den herk­kyys, ky­ky pidä­tellä ja räjähtää – kaik­ki tämä on au­voa kes­kin­ker­tai­sen (ja suo­ma­lai­sit­tain ve­ret sei­saut­ta­van kar­mean) elo­ku­va­vuo­den kes­kellä. Ei ole liioi­tel­tua sa­noa, että Far­ha­di on­nis­tuu tällä yk­sittäi­sellä, erittäin hal­val­la bud­je­til­la teh­dyllä, mut­ta ko­meal­la teok­sel­la pa­laut­ta­maan hor­ju­neen us­kon elo­ku­van mah­dol­li­suuk­siin ker­toa hyvä, in­hi­mil­li­nen ta­ri­na kiin­nos­ta­vas­ti ja fil­mivä­li­neel­le omi­nai­sin kei­noin ja sa­mal­la osal­lis­tua tär­keään, ajan­koh­tai­seen yh­teis­kun­nal­li­seen kes­kus­te­luun par­haim­mal­la ta­val­la tai­tees­ta tin­kimättä.
I­ra­nis­sa, pe­rin­tei­sessä elo­ku­va­maas­sa, fil­min­te­kijöi­den luo­va va­paus ei ny­kyi­sellään ole it­sestään sel­vyys. Tun­ne­tuim­mat, ku­ten Ab­bas Kia­ros­ta­mi ja Moh­sen Makh­mal­baf saa­vat työs­ken­nellä. Mut­ta yhtä ar­vos­sa pi­det­ty Ja­far Pa­na­hi on van­keu­des­sa ja hä­neltä on kiel­let­ty elo­ku­van­te­ko kah­dek­si­kym­me­nek­si vuo­dek­si. Fil­mia­lan ih­mi­set Mo­ham­mad Ra­sou­lof, Moj­ta­ba Mir­tah­masb, Ka­tayoun Sha­ha­bi, Ha­di Afa­ri­deh, Nas­ser Saf­fa­rian, Shah­na­ma Baz­dar ja Moh­sen Shahr­naz­dar ovat he­kin jou­tu­neet pidä­te­tyik­si. Näyt­te­lijätär Mar­zieh Va­fa­meh­ria uh­ka­si 60 rai­pa­nis­kua hä­nen esiin­nyt­tyään yh­teis­kun­nal­li­ses­ti kan­taa ot­ta­vas­sa elo­ku­vas­sa, mut­ta lo­pul­ta tuo­miok­si jäi ”­vain” van­keus­tuo­mio.
O­lin So­dan­kylässä kesällä 2009, kun kes­ken elo­ku­van­te­kijäin pe­rin­tei­sen jal­ka­pal­lo-ot­te­lun elo­ku­va­vie­raa­na fes­ti­vaa­leil­la ol­leen Moh­sen Makh­mal­ba­fin tyttä­ren, oh­jaa­ja Sa­mi­ra Makh­mal­ba­fin tulk­ki tu­li ker­to­maan, että vä­ki Ira­nis­sa oli läh­te­nyt ka­dul­le pro­tes­toi­maan. Ira­nin ”­vih­reä lii­ke” an­toi en­simmäi­set mer­kit va­paus­pyr­ki­myk­sistä, mut­ta sillä ker­taa ne eivät joh­ta­neet pi­demmäl­le, van­hoil­lis­ten syrjäyttä­mi­sestä pu­hu­mat­ta­kaan. Ira­nis­sa kaik­ki ei ole hy­vin tai­tei­li­joi­den­kaan koh­dal­la. Mut­ta Na­de­rin ja Si­mi­nin ta­pai­set elo­ku­vat ja oh­jaa­ja Far­ha­din saa­ma tu­ki pää­syssä län­si­mai­seen le­vi­tyk­seen Os­car-mai­ne­toi­vei­neen an­ta­vat us­koa, että Ira­nis­sa­kin val­taa­pitävät oi­val­ta­vat tai­teen va­pau­den, ja ehkä sitä myötä pik­ku hil­jaa muun­kin va­pau­den tär­key­den. Muus­sa ta­pauk­ses­sa he to­dennäköi­ses­ti ovat vielä jo­nain päivänä en­ti­siä val­lan­pitä­jiä. (HB)
06/12/2011

Etsitkö tärppejä?

Jos pidät tästä elokuvasta saatat myös olla kiinnostunut näistä. Lisää samojen tekijöiden elokuvia löydät klikkaamalla tekijän nimeä edellä.
© Heinäpään Viestintä Oy ja MetaVisual Oy. Tämän arvostelun ja mediatiedostojen kopiointi on kielletty. Linkitys tälle sivulle on sallittu.
Toteutus:MetaVisual CMSSuunnittelu:MetaVisual OyMobiiliversioNormaaliversioKirjaudu sisään© 2000 - 2024 Heinäpään Viestintä Oy, MetaVisual Oy