Vuoden paras, tärkein ja kaunein elokuva tulee Iranista.
Vuoden paras, tärkein ja kaunein elokuva tulee Iranista. Ohjaaja Asghar Farhadin itsensä kolmella sadalla tuhannella dollarilla tuottama – ja Ranskassa jo miljoona katsojaa tavoittanut — Nader ja Simin: Ero on kotimaansa virallinen Oscar-ehdokas. Jos se tulee valituksi ulkomaiseen kilpasarjaan, Kaurismäen mahdollisuudet pienenevät. Nader ja Simin käsittelee kulttuurien törmäystä älykkäästi, koskettavasti ja ihmisläheisesti jumalaisen elokuvallisella otteella. Le Havre tyytyi satuiluun pakolaisongelmansa kanssa.
Mikä onni, että näinkin kriittinen, hienovarainen mutta tiukka filmi kuin Nader ja Simin: Ero sallittiin Iranissa. Siellä monia ohjaajia, tuottajia ja näyttelijöitä pidetään kotiarestissa tai vankilassa, tai muuten estetään harjoittamasta ammattiaan ja kutsumustaan. Toivottavasti Farhadin ohjaus tuo tekijöilleen Oscarin ja osaltaan vie muutoksen tarpeen viestiä vallanpitäjien korviin.
Ongelmaelokuvana Nader ja Simin on ajankohtainen ja poliittinen, mutta viihdyttävän vangitsevalla tavalla. Ylisanat paljastuvat itsestäänselvyyksiksi, kun seuraamme avioparia oikeusistuimen kuulusteluissa ja heidän hajoavaa perhe-elämäänsä siinä välillä. Farhadi naulitsee yleisön jo ensikohtauksella. Näyttelijöiden karisma ja tasavahva osaaminen on aarre elokuvantekijälle, joka takoo toistuvista kuulusteluista ja kiihtyvistä keskusteluista dokumentaarisen todistusvoimaista jännitysnäytelmää.
Ensin tuomaroidaan Naderin ja vaimonsa Siminin eroa. Simin haluaa ulkomaille tyttärensä kanssa. Nader ei tahdo mukaan, koska kotona asuva isä sairastaa Alzheimeria. Tytär Termeh joutuu parin kiistakapulaksi. Toisen kerran oikeuteen joudutaan, kun isän hoitajaksi palkattu Razieh syyttää Naderia keskenmenosta. Vanhus löytyi lukkojen takaa tajuttomana sängyn vierestä ja vihainen Nader ajoi Raziehin ulos niin, että nainen kaatui portaikkoon. Nader vaatii rangaistusta isänsä heitteillejätöstä.
Saiko vapauteen ulkomaille kaipaava Simin aikaan onnettoman tapahtumasarjan ja syytöskierteen? Oliko seniilin vanhuksen hoito kohtuuton taakka raskaana olevalle? Jo uskonto aiheuttaa ristiriitaa, kun nainen hoitaa miestä. Razieh ei uskalla kertoa työstään miehelleen Hodjatille. Naisen kun ei ole sopivaa mennä eronneen miehen asuntoon. Kuitenkin Razieh tarvitsee palkan, heillä on pikkutyttö elätettävänä ja työtöntä Hodjatia uhkaa velkavankeus.
Raskaita aiheita vieraasta kulttuurista, mutta ohjaaja-käsikirjoittaja Asghar Farhadi muokkaa teemat yleispäteviksi intensiivisten roolitulkintojen välittäminä. Leila Hatami häikäisee vapautuneena Simininä, tiedostavana ja koulutettuna opettajana. Mutta pian keskiöön nousee Raziehia esittävä, yhtä hämmästyttävän upea ja taitava Sareh Bayat. Näyttelijät tuntuvat luonteina samanlaisilta vastakohdilta kuten roolinsakin. Simin on itsenäinen, tyylikäs ja fiksu, ehkä sekularisoitunut nainen ja siten länsimaisittain tunnistettava. Razieh taas on nöyrän vanhakantainen, sitoutunut perheenäiti. Vain herkät kasvot paljastuvat, kun hän kietoo huntua tiukemmin ylleen välillä hampaillaankin, kuin etsien turvaa vanhoista traditioista, jotka uhkaavat murentua käytännön ristiriitoihin ja hankauksiin. Tahtonainen on toki myös Razieh puolustaessaan miestään ja lapsiaan oman hyvinvointinsa uhalla.
Sekä Hatami että Bayat ovat vuoden parhaat naisroolit, molemmat tavattoman kuvauksellisia. Mahmoud Kalarin kamera saa eloisista ja tarkoista tulkinnoista irti kaikki sävyt ja silmäykset. Miesten puolellakin riittää valovoimaa. Naderina Peyman Moaadi jättää Clooneyn ja muut Hollywoodin starat lähtökuoppiin. Kiistakumppanina Shahab Hosseini on maailmanluokan luonnenäyttelijä silmänräpäyksessä nollasta sataan kiihtyvänä Hodjatina. Lapsina ohjaajan tytär Sarina Farhadi ja Kimia Hosseini ovat tarinan herkät sielut. Lopullisesti sydämen särkee Ali-Asghar Shahbazin sairaan vaarin painava läsnäolo. Unelmatiimi ansaitsisi kaikki palkinnot vuoden parhaana filmiensemblenä.
Viisas ja rohkea Nader ja Simin on erilaisten perheiden rakkaustarina, jäntevä oikeusjuttu ja samalla vielä kiehtova ”who done it?”. Elokuvan on jännittävä rikosmysteeri, jossa tapausten kulkua rekonstruoidaan naapurien kesken porraskäytävässä. Kun murrosikäinen Termeh lopulta joutuu tuomarin edessä tekemään valinnan äidin ja isän välillä, katsoja ei kuule ratkaisua. Mutta visuaalisia vihjeitä annetaan: kuka jää salin – ja samalla muiden — ulkopuolelle viimeisessä otoksessa, krediittien jo pyöriessä valkokankaalla?
Farhadilla on ilmiömäinen kyky aktivoida katsojaa jättämällä ratkaisevia kohtauksia näyttämättä. Nader ja Simin vain rikastuu tarinana teatterista poistuessa. Miksi Razieh joutui poistumaan kesken työpäivän ja miksi hän ei kertonut syytä aiemmin? Mihin Termehin valinta vanhempiensa välillä pohjaa? Kuka vei kadonneet rahat? Ja miksi syyllisiä etsitään syyttömien joukosta, kun yksi perhe hajoaa ja toinen tuhoutuu? Eikö vaihtoehtoja ole, vai eikö niitä haluta?
Ero filmin nimessä kertoo paitsi hyvinvoivien ja puutteenalaisten ja uskonnollisten ja maallistuneempien eroista, myös naisten asemasta patriarkaalisessa, uskonnollisessa järjestelmässä, jossa lait tulkitaan mustavalkoisen kirjaimellisesti. Kansalaiset joutuvat tinkimään periaatteistaan, totuudesta ja pyhänä pitämästään vain välttyäkseen isommalta pahalta. Isänmaanrakkaus joutuu koetukselle, kun Termeh tekee vaikean valinnan, mutta varmasti oikean – sillä niinhän isä häntä on opettanut.
Nader ja Simin: Ero ei kritisoi uskontoa eikä vallanpitäjiäkään suoraan. Se vain esittää kysymyksen, pakottaa tekemään valinnan – kuten teini-ikää lähestyvä perheen tytär Termeh joutuu elokuvan lopussa valitsemaan hyvin konkreettisesti. Mahdottomalta tuntuva ratkaisu on välttämätön, jotta ihmisarvoinen elämä kävisi mahdolliseksi. Mutta valintaa ei voi tehdä maksamatta kallista hintaa.
Miksi iranilaiset pakotetaan mahdottomiin valintoihin? Miksi Naderin ja Hodjatin perheiden taloudellinen asema on niin erilainen? Toisilla on mahdollisuus toimeentuloon pankki- ja opettajan työstä, kun toisia uhkaa köyhyydestä langetettava velkavankeuden tapainen, keskiaikainen rangaistus. Simin voi ja osaa sentään vaatia elämänlaatua, kun sellainen ei taida käydä Raziehin mielessäkään hänen taistellessaan jokapäiväisestä leivästä.
Eikö perheillä pitäisi olla mahdollisuus hoitaa sairaita vanhuksiaan muutenkin kuin riistämättä köyhempiä, joiden on pakko ottaa työtä vastaan liian pienellä palkalla ja pitkien matkojen takaa? Miten muuten asiat voisivat olla? Missä kohtuullisuus lain kirjaimessa, uskonnon harjoituksessa, sanoissa ja teoissa? Tässä ajatuksia aktivoivassa herättelyssä on Arghadin elokuvan voima, sen kriittisyys ja rohkeus.
Ja sen kauneus nousee esiin tuon tuostakin. Intiimeissä hetkissä saamme katsojina olla etuoikeutettuina kahden kesken Raziehin kanssa tämän arkiaskareissa ja arvailla sisäisiä tuntoja kauniilta, herkiltä, tummilta kasvoilta. Puhekyvyn menettäneenäkin isoisä huokuu läsnäoloa, ja ehkä murhetta nykytilastaan ja sen aiheuttamasta huolesta muille. Farhadi onnistuu sijoittamaan muutamia yksittäisiä, paljon puhuvia vanhuksen katseita rytmisesti merkityksellisiin kohtiin vavahduttavan vaikuttavasti.
Mutta ehkä kaikkein hienoimpia ovat pilkahdukset isällisestä ylpeydestä. Nader näyttää pikkumaiselta tyttärensä kiusaajalta saattaessaan hänet noloisiin tilanteisiin. Mutta isän tarkoitus on hyvä, jopa oikeutettu. Termehkin sen oivaltaa jälkikäteen. Termeh on oma-alotteisesti – ja ehkä iranilaisittain epänaisellisesti – tankannut isän auton huoltoasemalla. Myyjä ei anna isosta setelistä takaisin oikeaa summaa. Nader pakottaa vastahakoisen tyttären takaisin vaatimaan, mikä asiakkaalle kuuluu. Taustapeilistä isä seuraa tehtävän suorittamista, sillä kasvatus on selvästi kyseessä. Isän ylpeyttä tuntien Naderin huulet vetäytyvät hymyyn, kun hän näkee Termehin onnistuvan, juuri niin kuin hän on uskonutkin. Toisella kerralla lähestytään jo Salomonin tuomiota, kun isä vaatii tytärtä valitsemaan äidin luokse menemisen ja perheen yhdistymisen välillä – jos Tehmer on sitä mieltä, että isä on syyllinen. Tytär tekee itselleen vastahakoisen valinnan, mutta isällä on taas syytä ylpeään hymyyn Tehmerin tinkimättömästä periaatteellisuudesta. Nämä kaksi hiljaista, huikeaa kohtausta petaavat samalla loppuratkaisua, jossa Termehin on tehtävä elämänsä suurin päätös.
Kokonaisuutena tasapainoinen elokuva on täynnään voimakkaita kohtauksia, joiden luontevuus peittää niiden artistisuuden. Mitä on sanottava loppupuolen kohtauksesta, jossa sopimus perheiden välillä on syntymässä ja Hodjat saamassa rahansa, joita velkojat jo odottavat. Mutta Nader ei malta olla korostamatta syyttömyyttään, muistuttamatta periaatteellisuudestaan. Mies vaatii Raziehia vannomaan käsi Koraanilla, että asiat menivät, kuten nainen väitti. Seuraa umpikuja.
Razieh ja Hodjat vetäytyvät neuvonpitoon talonsa keittiöön ja yrittävät kiistellä hiljaa muiden kuulematta. Kohtauksen kiihtyvä vetoomusten, puolustelun ja syytösten sekä itsesyytösten karuselli karkaa käsistä pidättelypyrkimyksistä huolimatta. Impulsiivisen Hodjatin taholta pelkäämme väkivallan ryöpsähdystä – häntähän aiemmin jopa epäiltiin keskenmenon aiheuttajaksi – mutta se, mitä näemme Hodjatin tekevän, ylittää hurjimmat odotuksemme ja on aivan yhtä traagista. Aiemminkin psykologisista vaikeuksista kärsinyt Hodjat kääntyy mahdottoman edessä itseään vastaan ja vaikutus on tehossaan järisyttävä huipennus sivussa käytyyn keskusteluun.
Kaikki tarinassa tarkoittavat hyvää, mutta mahdollisuudet arjessa johtavat siihen, että valinnat aiheuttavat syytösten ja epäoikeudenmukaisuuden kierteen. Tie helvettiin on katettu hyvillä aikomuksilla. Farhadin elokuvan ansio on se, että se niin selkeästi ja yleissivistävällä tasolla tuo iranilaisten tapojen ja olosuhteiden kirjon myös kansainvälisen yleisön ulottuville ja tajuttavaksi.
Tietysti paljon voi jäädä piiloon ja ymmärtämättäkin. Isä seuraa tarkasti tyttären läksyjentekoa ja kuulustelee ahkerasti kokeisiin. Sanoilla ja kielelläkin on merkitys. Isä vaatii Termehiä käyttämään äidinkielensä sanoja, eikä oppitunnilla annettuja. Nader ja Hodjat edustavat ilmeisesti myös eri kansallisuusryhmiä. Toisen puoli näyttäisi olevan etuoikeutetumpi, toiset taas Naderin mukaan ovat ”omineet uskonnonkin”. Nämä asiasisällöt ja vivahteet voivat jäädä avautumatta täysin, mutta pinnallisestikin tajuttuna ne silti lisäävät elokuvan rikkautta.
Vahvan asiasisältönsä Farhadi kietoo pakottomaan, mutta lujaan elokuvalliseen muotoon. Otosvalinnat, kuvien rajaukset, värisävyt, tarkka leikkaus, elävästi hahmojen kautta tilannetta valaiseva dialogi, näyttelijöiden herkkyys, kyky pidätellä ja räjähtää – kaikki tämä on auvoa keskinkertaisen (ja suomalaisittain veret seisauttavan karmean) elokuvavuoden keskellä. Ei ole liioiteltua sanoa, että Farhadi onnistuu tällä yksittäisellä, erittäin halvalla budjetilla tehdyllä, mutta komealla teoksella palauttamaan horjuneen uskon elokuvan mahdollisuuksiin kertoa hyvä, inhimillinen tarina kiinnostavasti ja filmivälineelle ominaisin keinoin ja samalla osallistua tärkeään, ajankohtaiseen yhteiskunnalliseen keskusteluun parhaimmalla tavalla taiteesta tinkimättä.
Iranissa, perinteisessä elokuvamaassa, filmintekijöiden luova vapaus ei nykyisellään ole itsestään selvyys. Tunnetuimmat, kuten Abbas Kiarostami ja Mohsen Makhmalbaf saavat työskennellä. Mutta yhtä arvossa pidetty Jafar Panahi on vankeudessa ja häneltä on kielletty elokuvanteko kahdeksikymmeneksi vuodeksi. Filmialan ihmiset Mohammad Rasoulof, Mojtaba Mirtahmasb, Katayoun Shahabi, Hadi Afarideh, Nasser Saffarian, Shahnama Bazdar ja Mohsen Shahrnazdar ovat hekin joutuneet pidätetyiksi. Näyttelijätär Marzieh Vafamehria uhkasi 60 raipaniskua hänen esiinnyttyään yhteiskunnallisesti kantaa ottavassa elokuvassa, mutta lopulta tuomioksi jäi ”vain” vankeustuomio.
Olin Sodankylässä kesällä 2009, kun kesken elokuvantekijäin perinteisen jalkapallo-ottelun elokuvavieraana festivaaleilla olleen Mohsen Makhmalbafin tyttären, ohjaaja Samira Makhmalbafin tulkki tuli kertomaan, että väki Iranissa oli lähtenyt kadulle protestoimaan. Iranin ”vihreä liike” antoi ensimmäiset merkit vapauspyrkimyksistä, mutta sillä kertaa ne eivät johtaneet pidemmälle, vanhoillisten syrjäyttämisestä puhumattakaan. Iranissa kaikki ei ole hyvin taiteilijoidenkaan kohdalla. Mutta Naderin ja Siminin tapaiset elokuvat ja ohjaaja Farhadin saama tuki pääsyssä länsimaiseen levitykseen Oscar-mainetoiveineen antavat uskoa, että Iranissakin valtaapitävät oivaltavat taiteen vapauden, ja ehkä sitä myötä pikku hiljaa muunkin vapauden tärkeyden. Muussa tapauksessa he todennäköisesti ovat vielä jonain päivänä entisiä vallanpitäjiä. (HB)