Uusi Godzilla oli aikamoinen yllätys, vaikka eräiden genre-elokuvaa kavahtamattomien kriitikkojen myönteisyys antoi kohtuullista tulosta odottaa.
Uusi Godzilla oli aikamoinen yllätys, vaikka eräiden genre-elokuvaa kavahtamattomien kriitikkojen myönteisyys antoi kohtuullista tulosta odottaa.
En liene ainoa, joka on ihmetellyt japanilaisen Godzillan tai oikeastaan Gojiran sinnikästä eloa populaarikulttuurin kuvastossa aina Ishirô Hondan ohjaamasta alkuperäisestä kömpelöstä Gojirasta (1954) Roland Emmerichin pompöösiin Godzillaan (1998). Gareth Edwardsin tuorein versio tavallaan kertoo, miksi hahmo ei suinkaan ole kuollut. Sen symboliarvo on itse teoksia vahvempi.
Nyky-Godzillaa ei olisi ilman Hiroshimaa, WTC-tornien tragediaa, Fukushiman ydinvoimalaonnettomuutta tai Tsunamin pysähdyttävää mediashokkia. Hirmuliskojen ajoilta merten pohjissa uinunut hirviökuningas on oiva alusta kuvata nykyihmisen kokemia kollektiivisia pelkoja. Viimeisen kymmenen vuoden kansainväliset megatapahtumat antoivat elokuvantekijöille paljon vetoapua, mutta omiakin ansioita riittää.
Tavallaan tämä ei ole kovin isänmaallinen jenkkielokuva. Itse asiassa se viittaa melkoisen suoraan Hiroshiman ja Nagasakien ydinpommien kuuluvan sotarikoksiin siviilejä kohtaan, vaikka tällä hinnalla toinen maailmansota saatiin loppumaan. Japanilainen näkökulma jopa vallitsee elokuvan teemojen kehittelyvaihetta ja jatkuu Tyynenmeren toisella puolella Havaijin kautta San Franciscon kiinalaiskaupunginosaan saakka.
Muutenkin sentimentaalinen ja kaksinaismoralistinen lähestymistapa ei kovinkaan häiritse kokemusta.
Laadukas kuva ja ääniraita. Spektaakkelimainen lähestymistapa puuttuu, ja audiovisuaalisuus on miellyttävän suoraviivaista ja leikkauksen ratkaisut tyylikkäitä. Tekijät malttavat myös hengähtää. Ekstroissa 53 min. dokumentit. (PS)