S­tan Leen Mar­ve­lil­le kait­se­mien su­per­san­ka­rei­den jou­kos­sa X-Men poik­ke­si eduk­seen vas­ta­poo­lien, rau­haa puo­lus­ta­van mu­tant­ti­joh­ta­ja Xa­vie­rin (S­tar Tre­kin Pat­rick Stewart) ja Mag­ne­ton (Sor­mus­ten her­ran Ian Mc­Kel­len) ja­nus­mai­sis­ta roo­leis­ta.

Mu­tant­tikärhä­mien ko­vin ydin ei ol­lut kos­kaan mus­ta­val­kois­ta hyvä vas­taan pa­ha –­pu­ru­ku­mia. Tri­lo­gian vii­meistä osaa seu­ra­tes­sa al­kaa jo­pa epäillä, että kli­seistä ame­ri­ca­naa ja ba­naa­lia dia­lo­gia käy­tetään te­ho­kei­no­na, jot­ta hie­no fi­lo­so­fi­nen poh­ja ko­ros­tui­si. No, kat­so­jan täy­tyy ol­la hy­vin myötä­mie­li­sek­si vi­rittäy­ty­nyt us­koak­seen tätä. Me­no on pe­rin epä­ta­sais­ta, hie­not vi­suaa­li­set koh­tauk­set peit­tyvät ar­vaa­mat­ta lap­sel­li­suuk­sien al­le.