Lisa Aschanin esikoiselokuvaa Apinatytöt luonnehditaan ruotsalaiseksi naiswesterniksi.
Lisa Aschanin esikoiselokuvaa Apinatytöt luonnehditaan ruotsalaiseksi naiswesterniksi. Lajityyppiin lokeroiminen haiskahtaa markkinoinnilta. Osin se on päässyt määräämään taiteellisiakin ratkaisuja. Ruksaillaanpa: Brokeback Mountainin tyyppinen käänteinen ensirakkaus, tapahtumapaikkana hevostalli, rekvisiittana ilmakivääri (jota ei sanottavasti käytetä), päähenkilön ahkerasti kuvattu poninhäntä, joka ikään kuin muistuttaa, niin, ponin häntää. Näiden lisäksi pari tuulen tyhjän maiseman poikki tuivertamaa pöheikköä eivät vielä lännenfilmiä tee. Apinatyttöjen westernismi on päälle liimattua.
Runollisuuteen pyrkivänä ongelmaelokuvana Apinatytöt vertautuu Sidney Lumetin hevosfilmiin Equus (1977), joka tunnetaan vielä paremmin Suomessakin moneen otteeseen esitettynä Peter Shafferin näytelmänä. Siinä teinipoika samaistui uskonnollisten ja eroottisten viettiensä ristiriidassa hevoseen (equus = hevonen), seurauksena psykoosi ja tragedia. Tunnelmissaan ja erilaisten nuorten – varttuneempien ja aikuisten maailmaa sivusta seuraavan lapsen – näkökulmissa Apinatytöt tuo mieleen myös Zaida Bergrothin Hyvän pojan (2011). Aivan haettu ei ole yhteys Terence Malickin Tree of Lifeen (2011). Apinatytöissäkin kasvu kuvataan kärsimyskamppailuna, rakkauden ja vihan taistelukenttänä. Myös Apinatytöissä on pyrkimystä näyttämiseen eikä liikaan selittämiseen. Toki niin Lumetin, Bergrothin kuin Malickin elokuvat ovat – Lukas Moodyssonin edeskäyvästä Fucking Åmålista puhumattakaan — uutta ruotsalaisfilmiä onnistuneempia. Apinatytöt on Aschanin debyytti, ns. rookiefilmi, jolla kasvatetaan ruotsalaisia uusia filmintekijöitä.
Apinatytöt vikeltävät
Alkuasetelma on Apinatytöissäkin kiinnostava. Tallille saapuu uusi tyttö, 15-vuotias Emma (Mathilda Paradeiser), jota saman ikäinen vikeltäjätähti Cassandra (Linda Molin) opastaa hevosten käsittelyssä — ja myöhemmin vähän poikienkin. Keskinäinen uteliaisuus ja ihailu johtavat tytöt ystävyyssuhteen asemasta keskinäiseen kilpailuun ja sadomasokistisia muotoja saavaan valtakamppailuun. Ohjaaja ja käsikirjoittaja eivät perustele ratkaisujaan — jollei katsojalle riitä pahaenteinen tunnelma, joka on täynnä odotuksen värinää.
Emman ja Cassandran poikaystävien kiusoittelu karkaa treffeillä rumasti käsistä. Väkivallan uhka on ilmassa, mutta kovin ohjelmallisesti eikä tarinasta itsestään kivutta nousevana. Emman kasvoilta on vaikea lukea mitään ja tytöllä sanatkin ovat harvassa. Cassandra taas poukkoilee henkilönä, on vuorotellen se vahvempi vikisijän viejä, mutta muuttuu yhtäkkiä alistujaksi. Uskottavuuden äärirajoilla ollaan, kun Emma nousee niskan päälle sekä suhteessa romahtavaan Cassandraan että yksinhuoltajaisäänkin.
Pikkusisko Saran alastomuus nousee ympäristön silmätikuksi uimahallissa. Kuin Raamatun paratiisikertomuksessa auktoriteetti antaa ymmärtää rihman kiertämättömyyden olevan jotain syntistä ja salattavaa (toisin sanoen kasvu seksuaalisuuteen on likaista). Kuvaannollisuus on huipussaan, kun Sara lymyää piiloon kylpylän eksoottisten viherkasvien katveeseen. Sattumus yhdistyy humauksessa seksismiin. Sarahan on oppimassa, että naisen tehtävä on miellyttää miestä.
Westernin lisäksi Lisa Aschan on maininnut tarinan innoittajaksi lapsitähti Shirley Templen ja ranskalaisfilosofi George Bataillen, jonka tunnetuin teos Silmän tarina (1928) sisältää kalmanhajuista surrealistista erotiikkaa. Bataillen kertomus on häiritsevällä tavalla kiehtova kirjallinen merkkiteos, mutta Apinatyttöjen teennäinen keitos osoittautuu liian monen kokin sopaksi. Kertomus on päämäärätön ja henkilöt epäuskottavia. Aschan ei ole vielä mikään Bataille.
Pikku pikku bikinissä
Mutta Isabella Lindquist on varsinainen Shirley Temple! Lapsiohjaajana Lisa Aschan kunnostautuu. Elokuvan tyttöhahmoista paras, ekaluokkalaiselta näyttävä Lindquist on naiseuttaan hahmottavana Sarana ihastuttava, suvereeni ja koskettava, jopa joutuessaan tällä tavoin ohjaajan ja käsikirjoittajan manipulaation kohteeksi. Silti Sarakin on lopulta tarkoitushakuinen aikuisen projektio ja hyvää tarkoittava, feministinen protestiääni. Sara ei vaikuta autenttiselta vääristyneiden ihanteiden tulokselta, vaikka Lindquistin lapseutta ei käy epääminen. Pikkutytön kehityskulku ei nivelly isosisko Emman tarinaan, vaikka se on selvästi tarkoitus. Itse asia on toki merkityksellinen ja elokuvantekijöiden kritiikin suunta kyllä käy selväksi.
Apinatytöt jakautuu ytimeltään kahdeksi erilliseksi naiskuvaksi, pikku-Saran ja isosisko-Emman. Se on kiinnostavaa, mutta kokonaisuuden kannalta kohtalokasta. Elementtien sattumanvarainen sijoittelu feministiwesterniksi sotkee juonta, jossa kerrottavaakaan ei riitä pitkän filmin tarpeisiin. Lyhytelokuvassa tai tv-novellissa Aschanin aihelmat näyttäisivät lupaavammilta.
Apinatytöt provosoi katsojaa niin, että tiedostavan valistuksen ja eksploitaation raja häilyy kuin maneesin hiekkaan piirretty viiva. Psykologisesti tarina on epäuskottava. Tytöt piirretään yleispätevästi, mutta miksi he käyttäytyvät näin? Ongelmien jättäminen viitteenomaisiksi – ”jokin ihmisessä” – tuntuu heppoiselta. Loppu ei ole onnellinen tässä ilottomassa hevostyttötarinassa, mutta varoituksen asemasta Apinatytöt tuntuu laskelmoivan kyyniseltä. Filmin tyyli on kolean cool. Kaukana ollaan Robert Bressonin vastaansanomattomasta toteavuudesta saati Michael Haneken levottomuutta herättävistä teoksista.
Debyytiksi Apinatytöt etenee linjakkaasti ja rauhallisesti. Samaa selkeyttä toivoisi sisältöön ja tekijöille malttia vähän karsia idealemppareitaan. Pihviä olisi huoletta voinut lihottaa niin tarinaan kuin henkilöihinkin. Ehkä pieni budjettikin, miljoona euroa, näkyy keskeneräisyytenä. Ensikokeiluna pitkästä teatterielokuvasta Apinatytöt on silti pätevä. Väline on teknisesti hallussa, mutta käsikirjoituksen muokkaamista ja elokuvallista stilisoimista kaivattaisiin. Kypsemmällä näkemyksellä radikaalit hevostyttöteemat toimisivat paremmin. (HB)