“Se on elokuva, joka jatkuvasti ja pakkomielteisesti vetää minua puoleensa”.
“Se on elokuva, joka jatkuvasti ja pakkomielteisesti vetää minua puoleensa”. Näin sanoi Punaisista kengistä Martin Scorsese viime toukokuussa Sodankylässäkin pistäytyneelle Independent-lehden toimittajalle Geoffrey Macnabille. Scorsese näki elokuvan ensi kerran alta kymmenvuotiaana ja se on eniten hänen omiin elokuviinsa vaikuttanut yksittäinen filmi.
Tuottajapari Michael Powellin ja Emeric Pressburgerin elokuvat ovat kaikki jäljittelemättömiä ja kuuluvat elokuvahistorian merkittävimpiin saavutuksiin. Parin ohjaajapuolikas Michael Powell on pakkomielteiden ja neuroosien kuvaajana englantilaisen maanmiehensä Alfred Hitchcockin ja espanjalaismestari Luis Buñuelin veroinen. Näille tyylillisesti erilaisille, mutta yhtä kaikki visionäärisille elokuvantekijöille on yhteistä myös surrealististen kuvien käyttö ja kompromisseja välttävä ehdottomuus sekä se tietty häikäilemättömyys, jolla he suhtautuivat yleisön odotuksiin toteuttaessaan omia näkemyksiään niin aiheiden valinnassa kuin tinkimättömässä tekotavassa.
Punaiset kengät (1948) – tanssielokuvan Citizen Kaneksikin kutsuttu elokuva — on poikkeustapaus jopa ohjaaja Powellin ja hänen unkarilaissyntyisen käsikirjoittajansa Pressburgerin ainutlaatuisella yhteisuralla. Sen tanssifantasioiden lavastuksissa voi nähdä samantapaisia ”valuvia” kuva-aiheita kuin Buñuelin ystävän ja työtoverin Salvador Dalin surrealismissa, jota Hitchcock taas hyödynsi jo filmissään Noiduttu (1945).
Punaisten kenkien kohtalokkaan lopputanssin huiman hypnoottisissa kuvissa olen näkevinäni myös Buñuelin ja Dalin yhteisen Andalusialaisen koiran alitajuisten kuvien vaikutusta. Mutta mahdollisten vaikutteiden antajana ei voi ohittaa myöskään Powellin ihailemaa Disneytä, vapauttaahan musiikki balettikoreografian myös animaatiotyylisiin irtiottoihin.
Punaisissa kengissä impressaario Boris Lermontov (Anton Walbrook) ja tanssija Vicky Page (Moira Shearer) ovat intohimoisia balettilaisia. Baletinjohtaja pyrkii omistamaan naisen taiteelle ja samalla itselleen muokatakseen ”yhden maailman suurimmista tanssijoista”. Suhteessa on samaa pakkomiellettä, psykologista painostusta ja toisen taivuttamista omaksi ihannekuvakseen, kuin nähtiin kymmenen vuotta myöhemmin Hitchcockin Vertigossa (1958) Kim Novakin ja James Stewartin välillä. Vertigon erikoinen värimaailma ja unenomainen, yhä mustemmaksi käyvä haaveilu ja satunnaiset syöksyt yllättäviin, avantgardistisiin tehokeinoihin osoittavat näiden outojen teosten, kahden brittimestarin huipputyön, sukulaisuudesta. Sekä Punaiset kengät että Vertigo käsittelevät hyvin abstrakteja aiheita, jotka on puettu syvälle luotaavan haasteellisiin, mutta myös onnistuneesti katsojan mielenkiinnon vangitseviin muotoihin.
Punaisia kenkiä on pidetty parhaana balettielokuvan kautta aikojen, mikä on tietysti saavutus, koska sen musiikki (Brian Easdale) ja myös koreografia (Robert Helpmann) ovat elokuvaa varten tehdyt. Miestanssijat Helpmann ja Léonide Massine olivat aikansa mestareita ja Vickyn 22-vuotias esittäjä Moira Shearer taas Sadler’s Wellsin baletin vahva tanssijalupaus (ja talon prima ballerinan Margot Fonteynin kilpasisko).
Mielenkiintoista Punaisissa kengissä on sekin, että se Michael Powellin elämäkertateosten valossa hyvin kuvaa hänen näkemystään taiteesta ja etenkin elokuvataiteesta, joka oli Powellille koko elämä. Tavoitteissaan keinoja kaihtamaton ja yltiöpäinen Lermontov on tietysti Powellin itseironisesti kuvattu ihanneminä: Lermontoville tanssi ja Powellille elokuva ovat välttämättömiä, elämän ja rakkauden ja jopa menestyksen kustannuksella.
Lermontov kertoo filmissä kameralle (ja meille) lyhyesti elokuvan pohjana olevan H.C. Andersenin sadun tytön saamista punaisista taikakengistä, jotka jatkavat tanssiaan, vaikka tytön jalat ovat jo väsyneet. – Mitä hänelle lopulta tapahtuu, kysyy kuulija, jolloin Lermontov heilauttaa tylsistyneenä kättään ja sanoo ”No, hän kuolee”, aivan kuin se olisi epäoleellinen ja epäkiinnostava detalji muuten mielikuvitusta kiehtovassa sadussa.
Jos Punaisten kenkien musiikki ja tanssikoreografiat ovat alkuperäisiä, myös Andersenin satu kääntyy Pressburgerin käsikirjoituksessa omintakeiseksi modernisoinniksi. Sen seurauksena Punaiset kengät on myös fiktiona varhaisia ja yhä onnistuneimpia ja innostavimpia kurkistuksia esittävän taiteenteon kulisseihin. Elokuvassa nähdään balettilaisten ihmissuhteiden ja juonittelujen ohella elokuvan sisällä olevan tanssiteoksen muotoutuminen ensimmäisistä ideoista ensi-iltavalmiiksi.
Kun Punaisten kenkien ensimmäinen tunti on kulunut, alkaa sen hämmästyttävä 20 minuuttinen balettijakso, joka kuuluisuudessaan ja esimerkillisyydessään vetää vertoja Eisensteinin Potemkinin porrasjaksolle tai Laulavat sadepisarat –musikaalin soololle, jonka tanssija Gene Kelly sateenvarjoineen esittää. Red Shoes –pienoisbaletti on hätkähdyttävä yhdistelmä korkeataidetta ja kitschiä, jazzvaikutteista klassista, ja vanhan balettityylin perinteitä ja maneereita, mutta kiihtyy huikeimmillaan Kenneth Angerin myöhempiä elokuvia muistuttavaan undergroundiin.
Red Shoes, pieni tanssifilmi suuremman melodraamaelokuvan sisällä, vaikuttaa Brian Easdalen Oscar-palkittuine musiikkeineen sähköistävästi jopa kaltaiseeni täydelliseen balettiummikkoon. Ansionsa Helpmannin ja Massinen koreografioiden ohella on toki legendaarisen Technicolor-velhon Jack Cardiffin kuvauksella ja Hein Hecrothin puvustuksella, sekä Heckrothin ja Alan Lawsonin lavastuksella. Mutta ohjaaja Powellin tapa komentaa kamera hätkähdyttäviin liitoihin ja syöksyihin on Reginald Millsin taidokkaan leikkauksen ohella varmasti ratkaisevinta.
Moira Shearer – tuo tanssin Helen Mirren! – on ensiroolissaan hurmaava punapäinen skottineito. Shearer vakuuttaa paitsi tietysti tanssijana, myös kasvoillaan, joissa on lämpöä ja pehmeyttä, mutta jotka kertovat myös sitkeästä selkärangasta ja kunnianhimosta.
Alkukohtauksen rynnistyksessä, kun nuoret tanssi- ja konserttimusiikki-intoilijat lähes murtautuvat balettitalon ovesta sisään, näemme saliin johtavan portaikon seinällä Punaisten kenkien ohjelmajulisteen ja siinä suurella johtaja Boris Lermontovin nimen. Sen ohi rymistelevästä nuorten massasta erottuu tyttö, joka julisteen ja nimen kohdalla (mutta niihin mitään huomiota kiinnittämättä) huutaa ”swine! – sika!” – ja häntä seuraa nuorukainen, joka älähtää ”beast! – peto!”. Kumpi, tai vielä pahempaa, näistä Lermontov tarinassa on, jää katsojan ratkaistavaksi, mutta Powell ja Pressburger antavat johtolangan…
Anton Walbrookilla on loistorooli Lermontovina, nukketeatteria muistuttavan baletin lankoja vetävänä, paholaismaisena johtajana. Ja eikö impressaarion kasvojen eteen usein nouseva tupakansavu muistutakin monen myöhemmän elokuvan otoksista, joissa hahmon pirullista pohjaa viestitetään samanlaisella savuefektillä? Walbrookin Mefistofeles-hahmo on tietysti myös pirullisen viehättävä mustiin pukeutuva tyyliniekka ja dandy, joka pudottaa teesejään taiteesta ymmärtämättömille samalla ylimielisellä hyytävyydellä, jolla Harry Potterissa Alan Rickmanin esittämä Kalkaros juuri ja juuri sietää tyhmiä tylypahkalaisia. Kun muut taiteen tekijät Lermontovin baletissa haluaisivat huomioida tanssin lisäksi myös elämän, impressaarion mielestä aidon taiteilijan tulee unohtaa se, tai vielä parempaa, ohittaa koko elämä jättämällä se huomiotta.
Rakkaus tietysti sotkee Lermontovin monomaaniset ja suuruudenhullut kaavailut, mikä johtaa hänen tanssijansa katastrofiin. Vuoden 1948 filmi sanoo tässä ristiriidassaan arkielämän ja taiteen välillä yllättävän paljon myös nykykatsojalle uran ja perhe-elämän yhteensovittamisesta ja sen usein vaatimasta tasapainoilusta yhteisen ja oman onnen tavoittelun välillä.
Walbrookin ohella täytyy muistaa kehua myös Powellin elokuvissaan paljon käyttämää Marius Goringia, joka Julianin roolissa säveltäjänä ja kapellimestarina, Vickyn tulevana rakastettuna, osoittaa herkkyytensä ja monipuolisuutensa näyttelijänä. Roolissa Goring saa onnistuneeseen ja kiehtovaan balanssiin sekä musiikinluojan kaunosielun että teatraalisen taiteilun ja inspiroinnin. Goring on jäänyt näyttelijänä turhan vähälle huomiolle.
Powellilla ja Pressburgerilla mikään ei ole keskinkertaista, pientä tai korutonta. Myös ja etenkin Punaisissa kengissä vallitsee ylivirittynyt tunnelma, jota ulkoisesti hahmottaa vaikkapa Léonide Massinen esittämä tanssinopettaja Grischa Ljubov. Tämä tuntuu tanssivan, pyörivän, liitävän ja ponnahtelevan arkikohtauksissa jopa enemmän kuin johtamissaan tanssiharjoituksissa.
Elokuva on täynnä mietittyjä yksityiskohtia, kuten aiemmin mainitsemani ryntäys julisteen ohi, joihin katsoja kiinnittää huomion ehkä vasta useamman katselun jälkeen.
Powellilla oli unelma kokonaistaideteoksesta, joka yhdistäisi kaikki taiteenlajit nimenomaan elokuvaksi. Vasta tanssija Vickyn ja säveltäjä Julianin liittymisestä yhteen syntyy Lermontovin balettiin ylivertaista taidetta. Powell ja Pressburger (yhdessä!) osoittavat, miten luovuus, erityisesti elokuvassa, on välttämättä saumattoman ja innoittuneen tiimityön tulos — vaikka vaatiikin valistuneen diktaattorin, Lermontovin tai Powellin tapaisen, tullakseen valmiiksi.
Aluksi musiikki ja tanssi ovat Punaisissa kengissä aihelmina kilpailijoita, kuin tuli ja vesi, mikä ilmenee ensimmäisen kohtauksen balettiyleisössä fanien kiistellessä, kumpi on tärkeämpää, musiikki vai tanssi. Baletin halvimmilla paikoilla, piippuhyllyllä, säveltäjä Julian (Goring) jäljittelee tanssihullun vastaväittelijänsä elettä sipaistessaan takatukkaansa piikitellessään snobbailevaa naista (Julia Lang), joka vähää aiemmin oli tärkeilevästi sivellyt omia niskahiuksiaan ennen miehen läksyttämistä.
Meillä ei katsojina kuitenkaan ole mitään erityistä syytä epäillä, että Julianin ele on ensisijassa pilkallinen. Se voi olla Powellin tapa peilata näennäisiä vastakohtia, näyttää, että musiikin- ja tanssinrakastajat edustavat taiteen eri puolia, yhden kokonaisuuden välttämättömiä ja samanarvoisia osasia. Hetkeä myöhemmin samassa piippuhyllykohtauksessa henkilöitä rinnastetaan toisellakin peilauksella: ensin Julianilta putoaa jotain kaiteelta hänen pompatessaan innokkaana istuimeltaan, ja sen jälkeen yhtä kiihkeä neitokainen on itse pudota kaiteen yli hyökätessään ylös nähdessään vilauksen Lermontovista aitiossaan.
Vasta Lermontovin antama mahdollisuus Vickylle ja Julianille harjoittaa heidän lahjojaan, saattaa nuoret yhteen ja sytyttää sekä rakkauden että taiteen täyteen roihuun.
Tavallisemman, realistisemman ja pidättyvämmän, minimalistisen elokuvan ystävän lienee ensin vaikea heittäytyä mukaan, luottaa ja uskoa Powellin ja Pressburgerin yltiöpäiseen tyyliin. Nyt ei piperretä minimalismia vaan vihmotaan maksimalismia! Ota tai jätä! Ja vaikka Powell rämäpäisyydessään saattaa viedä katsojan raivon partaalle, syventyminen maksaa vaivan. En usko, että on sellaista katsojaa, joka ei Punaisista kengistä – tai muista P & P:n yhdessä tuottamista elokuvista 40-luvulla – löytäisi jotain ikimuistoista, mieleen painuvaa kotiinviemistä.
Enkä tietenkään tälläkään kertaa Punaisista kengistä puhuessani unohda mainita, että Massinen tanssijasuutarin kädessä oleva puukko, jolla hän tanssikengät veistää, on Michael Powellin suomalaisen ystävän, teatteri- ja elokuvaohjaaja Jack Witikan lahjaksi antama Lapin puukko. Sama puukko iskeytyy uhkaavasti tanssijan eteen lattiaan hieman myöhemmässä kohtauksessa. Itse kiinnitän aina huomiota myös siihen lehtevään koivunoksaan, joka Vickyllä on kädessä hänen yrittäessään puukolla nirhata poikki kenkiensä hihnoja jalastaan. Kuvaisiko se ohjaajan Suomen muistoja, kenties kollega Witikan kanssa käytyjä saunareissuja ja vihtomista?
Scorsese ja ohjaaja Michael Powellin leski, kolminkertaisesti Oscar-palkittu filminleikkaaja Thelma Schoonmaker, esittelivät Cannesin festivaaleilla uuden, restauroidun version vuoden 1948 klassikosta. Tuo entisöidyistä materiaaleista elävöitetty Punaiset kengät saadaan myös dvd-julkaisuun piakkoin. Tähän saakka paras kotikatsojan versio filmistä on vuonna 1999 Yhdysvalloissa julkaistu
Criterionin kuvalevy (R0-koodattuna toimii myös Euroopassa).