“­Se on elo­ku­va, jo­ka jat­ku­vas­ti ja pak­ko­miel­tei­ses­ti vetää mi­nua puo­leen­sa”. Näin sa­noi Pu­nai­sis­ta ken­gistä Mar­tin Scor­se­se vii­me tou­ko­kuus­sa So­dan­kylässä­kin pistäy­ty­neel­le In­de­pen­dent-leh­den toi­mit­ta­jal­le Geoff­rey Mac­na­bil­le. Scor­se­se nä­ki elo­ku­van en­si ker­ran al­ta kym­men­vuo­tiaa­na ja se on eni­ten hä­nen omiin elo­ku­viin­sa vai­kut­ta­nut yk­sittäi­nen fil­mi.

Tuot­ta­ja­pa­ri Mic­hael Powel­lin ja Eme­ric Press­bur­ge­rin elo­ku­vat ovat kaik­ki jäl­jit­te­lemättö­miä ja kuu­lu­vat elo­ku­va­his­to­rian mer­kittä­vim­piin saa­vu­tuk­siin. Pa­rin oh­jaa­ja­puo­li­kas Mic­hael Powell on pak­ko­miel­tei­den ja neu­roo­sien ku­vaa­ja­na eng­lan­ti­lai­sen maan­mie­hensä Alf­red Hitch­coc­kin ja es­pan­ja­lais­mes­ta­ri Luis Buñue­lin ve­roi­nen. Näil­le tyy­lil­li­ses­ti eri­lai­sil­le, mut­ta yhtä kaik­ki vi­sionää­ri­sil­le elo­ku­van­te­kijöil­le on yh­teistä myös sur­rea­lis­tis­ten ku­vien käyttö ja komp­ro­mis­se­ja välttävä eh­dot­to­muus sekä se tiet­ty häikäi­lemättö­myys, jol­la he suh­tau­tui­vat yleisön odo­tuk­siin to­teut­taes­saan omia nä­ke­myk­siään niin ai­hei­den va­lin­nas­sa kuin tin­kimättömässä te­ko­ta­vas­sa.

Pu­nai­set kengät (1948) – tans­sie­lo­ku­van Ci­ti­zen Ka­nek­si­kin kut­sut­tu elo­ku­va — on poik­keus­ta­paus jo­pa oh­jaa­ja Powel­lin ja hä­nen un­ka­ri­lais­syn­tyi­sen kä­si­kir­joit­ta­jan­sa Press­bur­ge­rin ai­nut­laa­tui­sel­la yh­tei­su­ral­la. Sen tans­si­fan­ta­sioi­den la­vas­tuk­sis­sa voi nähdä sa­man­ta­pai­sia ”­va­lu­via” ku­va-ai­hei­ta kuin Buñue­lin ystävän ja työ­to­ve­rin Sal­va­dor Da­lin sur­rea­lis­mis­sa, jo­ta Hitch­cock taas hyö­dyn­si jo fil­missään Noi­dut­tu (1945).

Pu­nais­ten ken­kien koh­ta­lok­kaan lop­pu­tans­sin hui­man hyp­noot­ti­sis­sa ku­vis­sa olen nä­ke­vinä­ni myös Buñue­lin ja Da­lin yh­tei­sen An­da­lu­sia­lai­sen koi­ran ali­ta­juis­ten ku­vien vai­ku­tus­ta. Mut­ta mah­dol­lis­ten vai­kut­tei­den an­ta­ja­na ei voi ohit­taa myöskään Powel­lin ihai­le­maa Dis­neytä, va­paut­taa­han mu­siik­ki ba­let­ti­ko­reog­ra­fian myös ani­maa­tio­tyy­li­siin ir­tiot­toi­hin.

Pu­nai­sis­sa ken­gissä imp­res­saa­rio Bo­ris Ler­mon­tov (An­ton Walb­rook) ja tans­si­ja Vic­ky Pa­ge (Moi­ra Shea­rer) ovat in­to­hi­moi­sia ba­let­ti­lai­sia. Ba­le­tin­joh­ta­ja pyr­kii omis­ta­maan nai­sen tai­teel­le ja sa­mal­la it­sel­leen muo­ka­tak­seen ”yh­den maail­man suu­rim­mis­ta tans­si­jois­ta”. Suh­tees­sa on sa­maa pak­ko­miel­lettä, psy­ko­lo­gis­ta pai­nos­tus­ta ja toi­sen tai­vut­ta­mis­ta omak­si ihan­ne­ku­vak­seen, kuin näh­tiin kym­me­nen vuot­ta myö­hem­min Hitch­coc­kin Ver­ti­gos­sa (1958) Kim No­va­kin ja Ja­mes Stewar­tin vä­lillä. Ver­ti­gon eri­koi­nen vä­ri­maail­ma ja une­no­mai­nen, yhä mus­tem­mak­si käyvä haa­vei­lu ja sa­tun­nai­set syök­syt yllättä­viin, avant­gar­dis­ti­siin te­ho­kei­noi­hin osoit­ta­vat näi­den ou­to­jen teos­ten, kah­den brit­ti­mes­ta­rin huip­pu­työn, su­ku­lai­suu­des­ta. Sekä Pu­nai­set kengät että Ver­ti­go kä­sit­te­levät hy­vin abst­rak­te­ja ai­hei­ta, jot­ka on puet­tu syväl­le luo­taa­van haas­teel­li­siin, mut­ta myös on­nis­tu­nees­ti kat­so­jan mie­len­kiin­non van­git­se­viin muo­toi­hin.

Pu­nai­sia ken­kiä on pi­det­ty par­haa­na ba­let­tie­lo­ku­van kaut­ta ai­ko­jen, mikä on tie­tys­ti saa­vu­tus, kos­ka sen mu­siik­ki (B­rian Eas­da­le) ja myös ko­reog­ra­fia (Ro­bert Help­mann) ovat elo­ku­vaa var­ten teh­dyt. Mies­tans­si­jat Help­mann ja Léo­ni­de Mas­si­ne oli­vat ai­kan­sa mes­ta­rei­ta ja Vic­kyn 22-vuo­tias esittäjä Moi­ra Shea­rer taas Sad­ler’s Well­sin ba­le­tin vah­va tans­si­ja­lu­paus (ja ta­lon pri­ma bal­le­ri­nan Mar­got Fon­tey­nin kil­pa­sis­ko).

Mie­len­kiin­tois­ta Pu­nai­sis­sa ken­gissä on se­kin, että se Mic­hael Powel­lin elämä­ker­ta­teos­ten va­los­sa hy­vin ku­vaa hä­nen nä­ke­mystään tai­tees­ta ja eten­kin elo­ku­va­tai­tees­ta, jo­ka oli Powel­lil­le ko­ko elämä. Ta­voit­teis­saan kei­no­ja kaih­ta­ma­ton ja yl­tiöpäi­nen Ler­mon­tov on tie­tys­ti Powel­lin it­sei­ro­ni­ses­ti ku­vat­tu ihan­ne­minä: Ler­mon­to­vil­le tans­si ja Powel­lil­le elo­ku­va ovat välttämättö­miä, elämän ja rak­kau­den ja jo­pa me­nes­tyk­sen kus­tan­nuk­sel­la.

Ler­mon­tov ker­too fil­missä ka­me­ral­le (ja meil­le) ly­hyes­ti elo­ku­van poh­ja­na ole­van H.C. An­der­se­nin sa­dun tytön saa­mis­ta pu­nai­sis­ta tai­ka­ken­gistä, jot­ka jat­ka­vat tans­siaan, vaik­ka tytön ja­lat ovat jo vä­sy­neet. – Mitä hä­nel­le lo­pul­ta ta­pah­tuu, ky­syy kuu­li­ja, jol­loin Ler­mon­tov hei­laut­taa tyl­sis­ty­neenä kättään ja sa­noo ”­No, hän kuo­lee”, ai­van kuin se oli­si epäo­leel­li­nen ja epä­kiin­nos­ta­va de­tal­ji muu­ten mie­li­ku­vi­tus­ta kieh­to­vas­sa sa­dus­sa.

Jos Pu­nais­ten ken­kien mu­siik­ki ja tans­si­ko­reog­ra­fiat ovat al­ku­peräi­siä, myös An­der­se­nin sa­tu kään­tyy Press­bur­ge­rin kä­si­kir­joi­tuk­ses­sa omin­ta­kei­sek­si mo­der­ni­soin­nik­si. Sen seu­rauk­se­na Pu­nai­set kengät on myös fik­tio­na var­hai­sia ja yhä on­nis­tu­neim­pia ja in­nos­ta­vim­pia kur­kis­tuk­sia esittävän tai­teen­teon ku­lis­sei­hin. Elo­ku­vas­sa nähdään ba­let­ti­lais­ten ih­mis­suh­tei­den ja juo­nit­te­lu­jen ohel­la elo­ku­van sisällä ole­van tans­si­teok­sen muo­tou­tu­mi­nen en­simmäi­sistä ideois­ta en­si-il­ta­val­miik­si.

Kun Pu­nais­ten ken­kien en­simmäi­nen tun­ti on ku­lu­nut, al­kaa sen hämmäs­tyttävä 20 mi­nuut­ti­nen ba­let­ti­jak­so, jo­ka kuu­lui­suu­des­saan ja esi­mer­kil­li­syy­dessään vetää ver­to­ja Ei­sens­tei­nin Po­tem­ki­nin por­ras­jak­sol­le tai Lau­la­vat sa­de­pi­sa­rat –­mu­si­kaa­lin soo­lol­le, jon­ka tans­si­ja Ge­ne Kel­ly sa­teen­var­joi­neen esittää. Red Shoes –­pie­nois­ba­let­ti on hätkäh­dyttävä yh­dis­telmä kor­kea­tai­det­ta ja kitsc­hiä, jazz­vai­kut­teis­ta klas­sis­ta, ja van­han ba­let­ti­tyy­lin pe­rin­teitä ja ma­nee­rei­ta, mut­ta kiih­tyy hui­keim­mil­laan Ken­neth An­ge­rin myö­hem­piä elo­ku­via muis­tut­ta­vaan un­derg­roun­diin.

Red Shoes, pie­ni tans­si­fil­mi suu­rem­man me­lod­raa­mae­lo­ku­van sisällä, vai­kut­taa Brian Eas­da­len Os­car-pal­kit­tui­ne mu­siik­kei­neen sähköistäväs­ti jo­pa kal­tai­see­ni täy­del­li­seen ba­let­tium­mik­koon. An­sion­sa Help­man­nin ja Mas­si­nen ko­reog­ra­fioi­den ohel­la on to­ki le­gen­daa­ri­sen Tech­ni­co­lor-vel­hon Jack Car­dif­fin ku­vauk­sel­la ja Hein Hec­rot­hin pu­vus­tuk­sel­la, sekä Heck­rot­hin ja Alan Law­so­nin la­vas­tuk­sel­la. Mut­ta oh­jaa­ja Powel­lin ta­pa ko­men­taa ka­me­ra hätkäh­dyttä­viin lii­toi­hin ja syök­syi­hin on Re­gi­nald Mill­sin tai­dok­kaan leik­kauk­sen ohel­la var­mas­ti rat­kai­se­vin­ta.

Moi­ra Shea­rer – tuo tans­sin He­len Mir­ren! – on en­si­roo­lis­saan hur­maa­va pu­napäi­nen skot­ti­nei­to. Shea­rer va­kuut­taa pait­si tie­tys­ti tans­si­ja­na, myös kas­voil­laan, jois­sa on lämpöä ja peh­meyttä, mut­ta jot­ka ker­to­vat myös sit­keästä selkä­ran­gas­ta ja kun­nian­hi­mos­ta.

Al­ku­koh­tauk­sen ryn­nis­tyk­sessä, kun nuo­ret tans­si- ja kon­sert­ti­mu­siik­ki-in­toi­li­jat lä­hes mur­tau­tu­vat ba­let­ti­ta­lon oves­ta sisään, näem­me sa­liin joh­ta­van por­tai­kon seinällä Pu­nais­ten ken­kien oh­jel­ma­ju­lis­teen ja siinä suu­rel­la joh­ta­ja Bo­ris Ler­mon­to­vin ni­men. Sen ohi ry­mis­te­levästä nuor­ten mas­sas­ta erot­tuu tyttö, jo­ka ju­lis­teen ja ni­men koh­dal­la (mut­ta nii­hin mitään huo­mio­ta kiin­nittämättä) huu­taa ”­swi­ne! – si­ka!” – ja häntä seu­raa nuo­ru­kai­nen, jo­ka älähtää ”­beast! – pe­to!”. Kum­pi, tai vielä pa­hem­paa, näistä Ler­mon­tov ta­ri­nas­sa on, jää kat­so­jan rat­kais­ta­vak­si, mut­ta Powell ja Press­bur­ger an­ta­vat joh­to­lan­gan…

An­ton Walb­roo­kil­la on lois­to­roo­li Ler­mon­to­vi­na, nuk­ke­teat­te­ria muis­tut­ta­van ba­le­tin lan­ko­ja vetävänä, pa­ho­lais­mai­se­na joh­ta­ja­na. Ja eikö imp­res­saa­rion kas­vo­jen eteen usein nou­se­va tu­pa­kan­sa­vu muis­tu­ta­kin mo­nen myö­hemmän elo­ku­van otok­sis­ta, jois­sa hah­mon pi­rul­lis­ta poh­jaa vies­ti­tetään sa­man­lai­sel­la sa­vue­fek­tillä? Walb­roo­kin Me­fis­to­fe­les-hah­mo on tie­tys­ti myös pi­rul­li­sen viehättävä mus­tiin pu­keu­tu­va tyy­li­niek­ka ja dan­dy, jo­ka pu­dot­taa tee­sejään tai­tees­ta ymmärtämättö­mil­le sa­mal­la yli­mie­li­sellä hyytä­vyy­dellä, jol­la Har­ry Pot­te­ris­sa Alan Rick­ma­nin esittämä Kal­ka­ros juu­ri ja juu­ri sietää tyh­miä ty­ly­pah­ka­lai­sia. Kun muut tai­teen te­kijät Ler­mon­to­vin ba­le­tis­sa ha­luai­si­vat huo­mioi­da tans­sin lisäk­si myös elämän, imp­res­saa­rion mie­lestä ai­don tai­tei­li­jan tu­lee unoh­taa se, tai vielä pa­rem­paa, ohit­taa ko­ko elämä jättämällä se huo­miot­ta.

Rak­kaus tie­tys­ti sot­kee Ler­mon­to­vin mo­no­maa­ni­set ja suu­ruu­den­hul­lut kaa­vai­lut, mikä joh­taa hä­nen tans­si­jan­sa ka­tast­ro­fiin. Vuo­den 1948 fil­mi sa­noo tässä ris­ti­rii­das­saan ar­kielämän ja tai­teen vä­lillä yllättävän pal­jon myös ny­ky­kat­so­jal­le uran ja per­he-elämän yh­teen­so­vit­ta­mi­ses­ta ja sen usein vaa­ti­mas­ta ta­sa­pai­noi­lus­ta yh­tei­sen ja oman on­nen ta­voit­te­lun vä­lillä.

Walb­roo­kin ohel­la täy­tyy muis­taa ke­hua myös Powel­lin elo­ku­vis­saan pal­jon käyttämää Ma­rius Go­rin­gia, jo­ka Ju­lia­nin roo­lis­sa sä­veltäjänä ja ka­pel­li­mes­ta­ri­na, Vic­kyn tu­le­va­na ra­kas­tet­tu­na, osoit­taa herk­kyy­tensä ja mo­ni­puo­li­suu­ten­sa näyt­te­lijänä. Roo­lis­sa Go­ring saa on­nis­tu­nee­seen ja kieh­to­vaan ba­lans­siin sekä mu­sii­kin­luo­jan kau­no­sie­lun että teat­raa­li­sen tai­tei­lun ja ins­pi­roin­nin. Go­ring on jää­nyt näyt­te­lijänä tur­han vähäl­le huo­miol­le.

Powel­lil­la ja Press­bur­ge­ril­la mikään ei ole kes­kin­ker­tais­ta, pientä tai ko­ru­ton­ta. Myös ja eten­kin Pu­nai­sis­sa ken­gissä val­lit­see yli­vi­rit­ty­nyt tun­nel­ma, jo­ta ul­koi­ses­ti hah­mot­taa vaik­ka­pa Léo­ni­de Mas­si­nen esittämä tans­si­no­pet­ta­ja Grisc­ha Lju­bov. Tämä tun­tuu tans­si­van, pyö­rivän, liitävän ja pon­nah­te­le­van ar­ki­koh­tauk­sis­sa jo­pa enemmän kuin joh­ta­mis­saan tans­si­har­joi­tuk­sis­sa.

E­lo­ku­va on täynnä mie­tit­tyjä yk­si­tyis­koh­tia, ku­ten aiem­min mai­nit­se­ma­ni ryntäys ju­lis­teen ohi, joi­hin kat­so­ja kiin­nittää huo­mion ehkä vas­ta useam­man kat­se­lun jäl­keen.

Powel­lil­la oli unel­ma ko­ko­nais­tai­de­teok­ses­ta, jo­ka yh­distäi­si kaik­ki tai­teen­la­jit ni­me­no­maan elo­ku­vak­si. Vas­ta tans­si­ja Vic­kyn ja sä­veltäjä Ju­lia­nin liit­ty­mi­sestä yh­teen syn­tyy Ler­mon­to­vin ba­let­tiin yli­ver­tais­ta tai­det­ta. Powell ja Press­bur­ger (yh­dessä!) osoit­ta­vat, mi­ten luo­vuus, eri­tyi­ses­ti elo­ku­vas­sa, on välttämättä sau­mat­to­man ja in­noit­tu­neen tii­mi­työn tu­los — vaik­ka vaa­tii­kin va­lis­tu­neen dik­taat­to­rin, Ler­mon­to­vin tai Powel­lin ta­pai­sen, tul­lak­seen val­miik­si.

A­luk­si mu­siik­ki ja tans­si ovat Pu­nai­sis­sa ken­gissä ai­hel­mi­na kil­pai­li­joi­ta, kuin tu­li ja ve­si, mikä il­me­nee en­simmäi­sen koh­tauk­sen ba­let­tiy­leisössä fa­nien kiis­tel­lessä, kum­pi on tär­keämpää, mu­siik­ki vai tans­si. Ba­le­tin hal­vim­mil­la pai­koil­la, piip­pu­hyl­lyllä, sä­veltäjä Ju­lian (Go­ring) jäl­jit­te­lee tans­si­hul­lun vas­taväit­te­lijänsä elettä si­pais­tes­saan ta­ka­tuk­kaan­sa pii­ki­tel­lessään snob­bai­le­vaa nais­ta (Ju­lia Lang), jo­ka vähää aiem­min oli tär­kei­leväs­ti si­vel­lyt omia nis­ka­hiuk­siaan en­nen mie­hen läk­syttä­mistä.

Meillä ei kat­so­ji­na kui­ten­kaan ole mitään eri­tyistä syytä epäillä, että Ju­lia­nin ele on en­si­si­jas­sa pil­kal­li­nen. Se voi ol­la Powel­lin ta­pa pei­la­ta näennäi­siä vas­ta­koh­tia, näyttää, että mu­sii­kin- ja tans­sin­ra­kas­ta­jat edus­ta­vat tai­teen eri puo­lia, yh­den ko­ko­nai­suu­den välttämättö­miä ja sa­ma­nar­voi­sia osa­sia. Het­keä myö­hem­min sa­mas­sa piip­pu­hyl­ly­koh­tauk­ses­sa hen­kilöitä rin­nas­te­taan toi­sel­la­kin pei­lauk­sel­la: en­sin Ju­lia­nil­ta pu­toaa jo­tain kai­teel­ta hä­nen pom­pa­tes­saan in­nok­kaa­na is­tui­mel­taan, ja sen jäl­keen yhtä kiih­keä nei­to­kai­nen on it­se pu­do­ta kai­teen yli hyökä­tessään ylös näh­dessään vi­lauk­sen Ler­mon­to­vis­ta ai­tios­saan.

Vas­ta Ler­mon­to­vin an­ta­ma mah­dol­li­suus Vic­kyl­le ja Ju­lia­nil­le har­joit­taa heidän lah­jo­jaan, saat­taa nuo­ret yh­teen ja sy­tyttää sekä rak­kau­den että tai­teen täy­teen roi­huun.

Ta­val­li­sem­man, rea­lis­ti­sem­man ja pidät­tyvämmän, mi­ni­ma­lis­ti­sen elo­ku­van ystävän lie­nee en­sin vai­kea heittäy­tyä mu­kaan, luot­taa ja us­koa Powel­lin ja Press­bur­ge­rin yl­tiöpäi­seen tyy­liin. Nyt ei pi­per­retä mi­ni­ma­lis­mia vaan vih­mo­taan mak­si­ma­lis­mia! Ota tai jätä! Ja vaik­ka Powell rämäpäi­syy­dessään saat­taa viedä kat­so­jan rai­von par­taal­le, sy­ven­ty­mi­nen mak­saa vai­van. En us­ko, että on sel­lais­ta kat­so­jaa, jo­ka ei Pu­nai­sis­ta ken­gistä – tai muis­ta P & P:n yh­dessä tuot­ta­mis­ta elo­ku­vis­ta 40-lu­vul­la – löytäi­si jo­tain iki­muis­tois­ta, mie­leen pai­nu­vaa ko­tiin­vie­mistä.

Enkä tie­tenkään tälläkään ker­taa Pu­nai­sis­ta ken­gistä pu­hues­sa­ni unoh­da mai­ni­ta, että Mas­si­nen tans­si­ja­suu­ta­rin kä­dessä ole­va puuk­ko, jol­la hän tans­si­kengät veistää, on Mic­hael Powel­lin suo­ma­lai­sen ystävän, teat­te­ri- ja elo­ku­vaoh­jaa­ja Jack Wi­ti­kan lah­jak­si an­ta­ma La­pin puuk­ko. Sa­ma puuk­ko is­key­tyy uh­kaa­vas­ti tans­si­jan eteen lat­tiaan hie­man myö­hemmässä koh­tauk­ses­sa. It­se kiin­nitän ai­na huo­mio­ta myös sii­hen leh­tevään koi­vu­nok­saan, jo­ka Vic­kyllä on kä­dessä hä­nen yrittäessään puu­kol­la nir­ha­ta poik­ki ken­kiensä hih­no­ja ja­las­taan. Ku­vai­si­ko se oh­jaa­jan Suo­men muis­to­ja, ken­ties kol­le­ga Wi­ti­kan kans­sa käy­tyjä sau­na­reis­su­ja ja vih­to­mis­ta?

S­cor­se­se ja oh­jaa­ja Mic­hael Powel­lin les­ki, kol­min­ker­tai­ses­ti Os­car-pal­kit­tu fil­min­leik­kaa­ja Thel­ma Sc­hoon­ma­ker, esit­te­livät Can­ne­sin fes­ti­vaa­leil­la uu­den, res­tau­roi­dun ver­sion vuo­den 1948 klas­si­kos­ta. Tuo en­tisöi­dyistä ma­te­riaa­leis­ta elävöi­tet­ty Pu­nai­set kengät saa­daan myös dvd-jul­kai­suun piak­koin. Tähän saak­ka pa­ras ko­ti­kat­so­jan ver­sio fil­mistä on vuon­na 1999 Yh­dys­val­lois­sa jul­kais­tu C­ri­te­rio­nin ku­va­le­vy (R0-koo­dat­tu­na toi­mii myös Eu­roo­pas­sa).