Tohtori Parnassoksen imaginaario on Heath Ledgerin joutsenlaulu
Tohtori Parnassoksen imaginaario on ensimmäisellä tunnillaan viiden tähden filmi, mutta muuttuu loppua kohden haahuilevaksi paroni Münchausenin seikkailuksi.
Tohtori Parnassoksen imaginaario on Heath Ledgerin joutsenlaulu
Tohtori Parnassoksen imaginaario on ensimmäisellä tunnillaan viiden tähden filmi, mutta muuttuu loppua kohden haahuilevaksi paroni Münchausenin seikkailuksi. Tai kenties parempi vertaus on omille omituisille teilleen eksynyt Monty Python -sketsi, josta puuttuu loppuhuipennus.
Amerikkalainen Terry Gilliam, 69, jonka ohjauksia ovat mm. Monty Pythonin hullu maailma (1975), Fisher King (1991), 12 apinaa (1995) sekä Tideland (2005), on viime aikoina ollut ohjaajana kuin köyhän miehen versio Orson Wellesistä, lähes yhtä kirottu elokuvaprojektiensa vastoinkäymisissä.
Vuonna 2000 Gilliam yritti toteuttaa pitkään hellimänsä projektin Cervantesin Don Quijotesta. Budjettiongelmat, luonnonkatastrofit ja pääosanesittäjä Jean Rochefortin vammautuminen keskeyttivät filminteon. (Tällä hetkellä Gilliam toivoo voivansa toteuttaa elokuvansa vuonna 2011 Robert Duvallin kanssa nimellä The Man Who Killed Don Quixote).
Uusin projekti sai nimekseen The Imaginarium of Doctor Parnassus – ja voisiko kukaan muu kuin Paroni von Münchausenin seikkailujen (1988) filmillistäjä keksiä moista nimeä elokuvalle? Kesken sen filmausten elokuvan nousukiidossa oleva tähti ja aina vain osaavammaksi kehittynyt näyttelijä Heath Ledger kuoli vahingossa tapahtuneeseen reseptilääkkeiden yliannostukseen.
Ledgeriä lopullisessa elokuvassa ehditään silti nähdä melko paljon. Edellisessä osassaan Yön ritarissa (2008) Jokerina järisyttänyt näyttelijä ei Tohtori Parnassoksen imaginaarion asukkina ole parhaimmillaan — parhaimmillaan hän on Yön ritarissa, Brokeback Mountainissa (2005) ja Australiassa nuorena tekemässään elokuvassa Two Hands (1999). Ledger vaikuttaa Gilliamin filmin Tonyna väsyneeltä ja poissaolevalta. [Mieleen tulee takavuosilta vastaava rooli, jossa loistonäyttelijä teki viimeisimmän roolinsa kuin unissakävelijä: River Phoenix elokuvassa Sanovat sitä rakkaudeksi (Peter Bogdanovich, 1993).]
Outoon käytökseen on Ledgerin esittämässä hahmossakin varmasti syytä. Tämä Tony kun tarinassa löydetään sillan alta niskastaan hirttoköydessä riippumassa. Rähjäännyttäähän se miestä kuin miestä. Vain komeljanttarin oveluus – ja kurkkuun nielaistu puupilli – pelastavat Tonyn mafiamiesten jekulta. (Tonyn alkutilanteella on yhtymäkohtia Ledgerin edelliseen elokuvarooliin. Jokerihan jäi hänkin Yön ritarissa vaijereista roikkumaan.) Tonyn tyyppi ei ehdi kehittyä elokuvan aikana, kun Ledgerin roolityö katoaa Gilliamin luoman tohtori Parnassuksen mielikuva- ja peilimaailmaan, sinne ja takaisin, kuin välähdyksinä jo pyörineestä ja hetki sitten päättyneestä ohjelmistosta.
Lopullisesti Tony hajoaa kirjaimellisestikin, kun Ledgerin elokuvaan jättämän tyhjiön koettavat vuorollaan urhoollisesti täyttää niin Johnny Depp ja Jude Law kuin Colin Farrellkin. Ratkaisu on hieno ja kunnioittava ele niin ohjaajalta kuin näyttelijätovereilta Ledgerille. Mutta elokuvatarinalta punainen lanka siinä kyllä katoaa. Mielikuvitusta ei osaavasti pystytetyistä puitteista puutu, mutta Tonyn värikäs animaation ihmemaa alkaa pian kyllästyttää, kun se muuttuu itsetarkoitukseksi, eikä enää viekään kertomusta eteenpäin.
Mutta ensimmäinen tunti on loistavaa elokuva. Sitä katsoessa tuntuu, että Tohtori Parnassoksen imaginaario olisi voinut olla Gilliamin ansaitsema mestariteos. Ohjaaja-käsikirjoittajana hän (kirjoittamassa on ollut myös Charles McKeown) tuo nykyhetken katukuvaan jostakin mielikuvitusmaailmasta saapuvan, ihmeellisen huvittavan vankkuritivolin. Sitä pyörittävänä tohtori Parnassoksena nähdään uutta kevättään elokuvarooleissa elävä Christopher Plummer, 80. Hänhän näyttelee myös vanhaa Tolstoita elokuvassa The Last Station (2009). Kohtaus, jossa Parnassos joutuu paholaisen viekoteltavaksi ja oivaltaa totuuden, että tarinat pitävät maailmaa pystyssä, on näyttelijätyön ja ohjauksen toteutuksena loistavaa jälkeä.
Parnassoksen liikuteltava huvilava on kömpelö, mutta hupia tarjoava silmänkääntötemppu. Mutta sen peilikulissien takaa avautuu Narniaan tai Liisan ihmemaahan verrattava rinnakkainen maailma, joka vaikuttaa kaikessa keinotekoisuudessaankin uskomattoman todelliselta. Sinne joutunut ikävä ihminen ei pääse pois tai joutuu paholaisen saaliiksi. Toisaalta viattomat, eksyneet lapset näyttäisivät pelastuvan ihmevekottimesta vähäisin kolhuin, vain yhtä kommellusta ja kokemusta viisaampina.
Fantasiakertomuksen paholainen on Mr. Nick, jota esittää lauluntekijä Tom Waits. Vieläpä tähän saakka parhaassa, vakuuttavimmassa valkokangasroolissaan. Knallipäinen Mr. Nick tuo traagista vääntöä koomilliseen tarinaan ilmaantumalla Parnassoksen peilitivoliin vaatimaan hänelle aikoinaan luvattua palkkiota. Parnassos on vanhoilla päivillään päässyt naimisiin ja saanut tyttären, Valentinan. Tämän hintana on Mr. Nickille annettu lupaus, että Valentina luovutetaan paholaiselle, kun tyttö täyttää kuusitoista vuotta. Siis nyt. Parnassos tietysti katuu jo lupaustaan. Hänen ainoana toivonaan on Mr. Nickin viehtymys erilaisiin vedonlyönteihin. Niillä Parnassos voisi hankkia lisäaikaa, jos hyvin käy.
Taianomaisin kuvin – kameran takana jälleen Nicola Pecorini, jonka toinen silmä on sokea — ja mestarillisin lavastein sekä hallituin ja hellyttävinkin efektein Gilliam rakentaa viehättävän satumaiseman, joka on silti yksityiskohdissaan tarkka, looginen ja realistinen: uskomattoman uskottava. Gilliamin ihaileman brittimestari Michael Powellin teokset tulevat Parnassoksen imaginaariota katsellessa mieleen. Niin taitava ja johdonmukainen filmi on puoliväliin saakka.
Vaikka vankkurilavalle, pyörien päälle rakennettu ”imaginaario” on silmään pistävä anakronismi, aikaan kuulumaton omituisuus, se saadaan elokuvassa istumaan saumattomasti meluisaan, moderniin kaupunkikuvaan. Ihmetivolin yleisö tunkee kapakoista ja marketeista katsomaan surkuhupaisaa touhua, jossa kuitenkin on jotain ihmeellisen puoleensavetävää.
Tämän sirkuksen sisäänheittäjinä toimivat houkuttava Valentina (Lily Cole), pienikasvuinen Percy (Verne Troyer, se Austin Powersin Mini Me) ja nuori Anton (Andrew Garfield). Nämä kolme tekevät hienoa työtä tohtorin kumppaneina. Troyer on Parnassoksen luottomies ja oikea käsi, ja hän selviääkin vahvana roolissaan loppuun saakka. Lupaava Cole ja erinomainen Garfield sävyttävät merkittävinä, tasapainottavina sivujuonteina elokuvaa ja vastaavat osaltaan hyvin pitkälle sen onnistumisesta. Valitettavasti parivaljakko, onnelliseen, idylliseen loppuun päätymisestä huolimatta, jää väliinputoajiksi aiemmin mainituista ja heistä itsestään riippumattomista syistä. Elokuvan puolen välin jälkeen tuotannon ongelmat kasautuvat Gilliamille ylivoimaisiksi.
On ymmärrettävää, että elokuvaan on haluttu säilyttää mahdollisimman paljon Heath Ledgerin otoksia. Tony on sentään yhden sukupolvensa lupaavimman nuoren miestähden joutsenlaulu. Loppukrediittinä onkin ”A film from Heath Ledger & Friends” – elokuva Heath Ledgeriltä ja ystäviltä. Elokuvaan tallentuneet otokset ovat mietittyjä, kuvakulmat yllättäviä ja sommittelut täydellisiä vielä pitkään Ledgerin tarinaan ilmaantumisen jälkeenkin. Mutta sitten hänen kohtauksensa muuttuvat epämääräisemmäksi. Tämä ei tarkoita, että Ledgerin työssä olisi välttämättä mitään vikaa. Näyttää vain siltä, että kohtauksia ja otoksia ei ole ehditty valmistella, hioa tai edes kuvata tarpeeksi. On jouduttu käyttämään pitkiä kohtauksia suorina otoksina, ilman leikkauksen ja vastakuvakulmien tuomaa vaihtelua ja ryhdikkyyttä. Siksi varmaankin jotkut Ledgerin kohtaukset näyttävät visuaalisesti köyhemmiltä kuin muu filmi parhaimmillaan. Ledgerin poistuttua elokuva vaihtuvine Tony-hahmoineen onkin hahmotonta, melkein päätöntä, epätoivoistakin kujanjuoksua aina töksähtävään loppuun.
Tason poukkoillessa Tohtori Parnassoksen imaginaario jää harmillisen häilyväksi idearyppääksi. Villejä mielikuvituksen voltteja ei onnettomien sattumusten summana ole saatu hiotuksi alkuperäisen suunnitelman mukaiseksi kokonaisteokseksi. Mestariteos jää puolitiehen. Mutta kaikki pisteet poikkeuksellisen hyvälle yritykselle.