Toh­to­ri Par­nas­sok­sen ima­gi­naa­rio on Heath Led­ge­rin jout­sen­lau­lu

Toh­to­ri Par­nas­sok­sen ima­gi­naa­rio on en­simmäi­sellä tun­nil­laan vii­den täh­den fil­mi, mut­ta muut­tuu lop­pua koh­den haa­hui­le­vak­si pa­ro­ni Münc­hau­se­nin seik­kai­luk­si. Tai ken­ties pa­rem­pi ver­taus on omil­le omi­tui­sil­le teil­leen ek­sy­nyt Mon­ty Pyt­hon -s­ket­si, jos­ta puut­tuu lop­pu­hui­pen­nus.

A­me­rik­ka­lai­nen Ter­ry Gil­liam, 69, jon­ka oh­jauk­sia ovat mm. Mon­ty Pyt­ho­nin hul­lu maail­ma (1975), Fis­her King (1991), 12 api­naa (1995) sekä Ti­de­land (2005), on vii­me ai­koi­na ol­lut oh­jaa­ja­na kuin köyhän mie­hen ver­sio Or­son Wel­le­sistä, lä­hes yhtä ki­rot­tu elo­ku­vap­ro­jek­tien­sa vas­toinkäy­mi­sissä.

Vuon­na 2000 Gil­liam yrit­ti to­teut­taa pitkään hel­limänsä pro­jek­tin Cer­van­te­sin Don Qui­jo­tes­ta. Bud­jet­tion­gel­mat, luon­non­ka­tast­ro­fit ja pääo­sa­ne­sittäjä Jean Roc­he­for­tin vam­mau­tu­mi­nen kes­keyt­tivät fil­min­teon. (Tällä het­kellä Gil­liam toi­voo voi­van­sa to­teut­taa elo­ku­van­sa vuon­na 2011 Ro­bert Du­val­lin kans­sa ni­mellä The Man Who Kil­led Don Qui­xo­te).

Uu­sin pro­jek­ti sai ni­mek­seen The Ima­gi­na­rium of Doc­tor Par­nas­sus – ja voi­si­ko ku­kaan muu kuin Pa­ro­ni von Münc­hau­se­nin seik­kai­lu­jen (1988) fil­mil­listäjä kek­siä mois­ta ni­meä elo­ku­val­le? Kes­ken sen fil­maus­ten elo­ku­van nou­su­kii­dos­sa ole­va täh­ti ja ai­na vain osaa­vam­mak­si ke­hit­ty­nyt näyt­te­lijä Heath Led­ger kuo­li va­hin­gos­sa ta­pah­tu­nee­seen re­sep­tilääk­kei­den ylian­nos­tuk­seen.

Led­ge­riä lo­pul­li­ses­sa elo­ku­vas­sa eh­ditään sil­ti nähdä mel­ko pal­jon. Edel­li­sessä osas­saan Yön ri­ta­ris­sa (2008) Jo­ke­ri­na jä­ri­syttä­nyt näyt­te­lijä ei Toh­to­ri Par­nas­sok­sen ima­gi­naa­rion asuk­ki­na ole par­haim­mil­laan — par­haim­mil­laan hän on Yön ri­ta­ris­sa, Bro­ke­back Moun­tai­nis­sa (2005) ja Aust­ra­lias­sa nuo­re­na te­kemässään elo­ku­vas­sa Two Hands (1999). Led­ger vai­kut­taa Gil­lia­min fil­min To­ny­na vä­sy­neeltä ja pois­sao­le­val­ta. [­Mie­leen tu­lee ta­ka­vuo­sil­ta vas­taa­va roo­li, jos­sa lois­tonäyt­te­lijä te­ki vii­mei­simmän roo­lin­sa kuin unis­sakä­ve­lijä: Ri­ver Phoe­nix elo­ku­vas­sa Sa­no­vat sitä rak­kau­dek­si (Pe­ter Bog­da­no­vich, 1993).]

Ou­toon käytök­seen on Led­ge­rin esittämässä hah­mos­sa­kin var­mas­ti syytä. Tämä To­ny kun ta­ri­nas­sa löy­detään sil­lan al­ta nis­kas­taan hirt­toköy­dessä riip­pu­mas­sa. Rähjään­nyttäähän se miestä kuin miestä. Vain ko­mel­jant­ta­rin ove­luus – ja kurk­kuun nie­lais­tu puu­pil­li – pe­las­ta­vat To­nyn ma­fia­mies­ten je­kul­ta. (To­nyn al­ku­ti­lan­teel­la on yh­tymä­koh­tia Led­ge­rin edel­li­seen elo­ku­va­roo­liin. Jo­ke­ri­han jäi hän­kin Yön ri­ta­ris­sa vai­je­reis­ta roik­ku­maan.) To­nyn tyyp­pi ei eh­di ke­hit­tyä elo­ku­van ai­ka­na, kun Led­ge­rin roo­li­työ ka­toaa Gil­lia­min luo­man toh­to­ri Par­nas­suk­sen mie­li­ku­va- ja pei­li­maail­maan, sin­ne ja ta­kai­sin, kuin väläh­dyk­sinä jo pyö­ri­neestä ja het­ki sit­ten päät­ty­neestä oh­jel­mis­tos­ta.

Lo­pul­li­ses­ti To­ny ha­joaa kir­jai­mel­li­ses­ti­kin, kun Led­ge­rin elo­ku­vaan jättämän tyh­jiön koet­ta­vat vuo­rol­laan ur­hool­li­ses­ti täyttää niin John­ny Depp ja Ju­de Law kuin Co­lin Far­rell­kin. Rat­kai­su on hie­no ja kun­nioit­ta­va ele niin oh­jaa­jal­ta kuin näyt­te­lijä­to­ve­reil­ta Led­ge­ril­le. Mut­ta elo­ku­va­ta­ri­nal­ta pu­nai­nen lan­ka siinä kyllä ka­toaa. Mie­li­ku­vi­tus­ta ei osaa­vas­ti pys­ty­te­tyistä puit­teis­ta puu­tu, mut­ta To­nyn vä­rikäs ani­maa­tion ih­me­maa al­kaa pian kylläs­tyttää, kun se muut­tuu it­se­tar­koi­tuk­sek­si, eikä enää viekään ker­to­mus­ta eteenpäin.

Mut­ta en­simmäi­nen tun­ti on lois­ta­vaa elo­ku­va. Sitä kat­soes­sa tun­tuu, että Toh­to­ri Par­nas­sok­sen ima­gi­naa­rio oli­si voi­nut ol­la Gil­lia­min an­sait­se­ma mes­ta­ri­teos. Oh­jaa­ja-kä­si­kir­joit­ta­ja­na hän (kir­joit­ta­mas­sa on ol­lut myös Char­les Mc­Keown) tuo ny­ky­het­ken ka­tu­ku­vaan jos­ta­kin mie­li­ku­vi­tus­maail­mas­ta saa­pu­van, ih­meel­li­sen hu­vit­ta­van vank­ku­ri­ti­vo­lin. Sitä pyö­rittävänä toh­to­ri Par­nas­sok­se­na nähdään uut­ta kevättään elo­ku­va­roo­leis­sa elävä Ch­ris­top­her Plum­mer, 80. Hänhän näyt­te­lee myös van­haa Tols­toi­ta elo­ku­vas­sa The Last Sta­tion (2009). Koh­taus, jos­sa Par­nas­sos jou­tuu pa­ho­lai­sen vie­ko­tel­ta­vak­si ja oi­val­taa to­tuu­den, että ta­ri­nat pitävät maail­maa pys­tyssä, on näyt­te­lijä­työn ja oh­jauk­sen to­teu­tuk­se­na lois­ta­vaa jäl­keä.

Par­nas­sok­sen lii­ku­tel­ta­va hu­vi­la­va on köm­pelö, mut­ta hu­pia tar­joa­va silmänkääntö­temp­pu. Mut­ta sen pei­li­ku­lis­sien ta­kaa avau­tuu Nar­niaan tai Lii­san ih­me­maa­han ver­rat­ta­va rin­nak­kai­nen maail­ma, jo­ka vai­kut­taa kai­kes­sa kei­no­te­koi­suu­des­saan­kin us­ko­mat­to­man to­del­li­sel­ta. Sin­ne jou­tu­nut ikävä ih­mi­nen ei pää­se pois tai jou­tuu pa­ho­lai­sen saa­liik­si. Toi­saal­ta viat­to­mat, ek­sy­neet lap­set näyttäi­sivät pe­las­tu­van ih­me­ve­kot­ti­mes­ta vähäi­sin kol­huin, vain yhtä kom­mel­lus­ta ja ko­ke­mus­ta vii­saam­pi­na.

Fan­ta­sia­ker­to­muk­sen pa­ho­lai­nen on Mr. Nick, jo­ta esittää lau­lun­te­kijä Tom Waits. Vieläpä tähän saak­ka par­haas­sa, va­kuut­ta­vim­mas­sa val­ko­kan­gas­roo­lis­saan. Knal­lipäi­nen Mr. Nick tuo traa­gis­ta vääntöä koo­mil­li­seen ta­ri­naan il­maan­tu­mal­la Par­nas­sok­sen pei­li­ti­vo­liin vaa­ti­maan hä­nel­le ai­koi­naan lu­vat­tua palk­kio­ta. Par­nas­sos on van­hoil­la päi­villään pääs­syt nai­mi­siin ja saa­nut tyttä­ren, Va­len­ti­nan. Tämän hin­ta­na on Mr. Nic­kil­le an­net­tu lu­paus, että Va­len­ti­na luo­vu­te­taan pa­ho­lai­sel­le, kun tyttö täyttää kuu­si­tois­ta vuot­ta. Siis nyt. Par­nas­sos tie­tys­ti ka­tuu jo lu­paus­taan. Hä­nen ai­noa­na toi­vo­naan on Mr. Nic­kin vieh­ty­mys eri­lai­siin ve­don­lyön­tei­hin. Niillä Par­nas­sos voi­si hank­kia lisäai­kaa, jos hy­vin käy.

Taia­no­mai­sin ku­vin – ka­me­ran ta­ka­na jäl­leen Ni­co­la Pe­co­ri­ni, jon­ka toi­nen silmä on so­kea — ja mes­ta­ril­li­sin la­vas­tein sekä hal­li­tuin ja hel­lyttä­vin­kin efek­tein Gil­liam ra­ken­taa viehättävän sa­tu­mai­se­man, jo­ka on sil­ti yk­si­tyis­koh­dis­saan tark­ka, loo­gi­nen ja rea­lis­ti­nen: us­ko­mat­to­man us­kot­ta­va. Gil­lia­min ihai­le­man brit­ti­mes­ta­ri Mic­hael Powel­lin teok­set tu­le­vat Par­nas­sok­sen ima­gi­naa­rio­ta kat­sel­les­sa mie­leen. Niin tai­ta­va ja joh­don­mu­kai­nen fil­mi on puo­livä­liin saak­ka.

Vaik­ka vank­ku­ri­la­val­le, pyö­rien pääl­le ra­ken­net­tu ”i­ma­gi­naa­rio” on silmään pistävä anak­ro­nis­mi, ai­kaan kuu­lu­ma­ton omi­tui­suus, se saa­daan elo­ku­vas­sa is­tu­maan sau­mat­to­mas­ti me­lui­saan, mo­der­niin kau­pun­ki­ku­vaan. Ih­me­ti­vo­lin yleisö tun­kee ka­pa­kois­ta ja mar­ke­teis­ta kat­so­maan sur­ku­hu­pai­saa tou­hua, jos­sa kui­ten­kin on jo­tain ih­meel­li­sen puo­leen­sa­vetävää.

Tämän sir­kuk­sen sisään­heittä­jinä toi­mi­vat hou­kut­ta­va Va­len­ti­na (Li­ly Co­le), pie­ni­kas­vui­nen Per­cy (Ver­ne Troyer, se Aus­tin Power­sin Mi­ni Me) ja nuo­ri An­ton (And­rew Gar­field). Nämä kol­me te­kevät hie­noa työtä toh­to­rin kump­pa­nei­na. Troyer on Par­nas­sok­sen luot­to­mies ja oi­kea kä­si, ja hän sel­viää­kin vah­va­na roo­lis­saan lop­puun saak­ka. Lu­paa­va Co­le ja eri­no­mai­nen Gar­field sä­vyttävät mer­kittä­vinä, ta­sa­pai­not­ta­vi­na si­vu­juon­tei­na elo­ku­vaa ja vas­taa­vat osal­taan hy­vin pitkäl­le sen on­nis­tu­mi­ses­ta. Va­li­tet­ta­vas­ti pa­ri­val­jak­ko, on­nel­li­seen, idyl­li­seen lop­puun pää­ty­mi­sestä huo­li­mat­ta, jää vä­liin­pu­toa­jik­si aiem­min mai­ni­tuis­ta ja heistä it­sestään riip­pu­mat­to­mis­ta syistä. Elo­ku­van puo­len vä­lin jäl­keen tuo­tan­non on­gel­mat ka­sau­tu­vat Gil­lia­mil­le yli­voi­mai­sik­si.

On ymmär­rettävää, että elo­ku­vaan on ha­lut­tu säi­lyttää mah­dol­li­sim­man pal­jon Heath Led­ge­rin otok­sia. To­ny on sentään yh­den su­ku­pol­ven­sa lu­paa­vim­man nuo­ren miestäh­den jout­sen­lau­lu. Lop­puk­re­diit­tinä on­kin ”A film from Heath Led­ger & Friends” – elo­ku­va Heath Led­ge­riltä ja ystä­viltä. Elo­ku­vaan tal­len­tu­neet otok­set ovat mie­tit­tyjä, ku­va­kul­mat yllättä­viä ja som­mit­te­lut täy­del­li­siä vielä pitkään Led­ge­rin ta­ri­naan il­maan­tu­mi­sen jäl­keen­kin. Mut­ta sit­ten hä­nen koh­tauk­sen­sa muut­tu­vat epämääräi­semmäk­si. Tämä ei tar­koi­ta, että Led­ge­rin työssä oli­si välttämättä mitään vi­kaa. Näyttää vain siltä, että koh­tauk­sia ja otok­sia ei ole eh­dit­ty val­mis­tel­la, hioa tai edes ku­va­ta tar­peek­si. On jou­dut­tu käyttämään pit­kiä koh­tauk­sia suo­ri­na otok­si­na, il­man leik­kauk­sen ja vas­ta­ku­va­kul­mien tuo­maa vaih­te­lua ja ryh­dik­kyyttä. Sik­si var­maan­kin jot­kut Led­ge­rin koh­tauk­set näyttävät vi­suaa­li­ses­ti köy­hem­miltä kuin muu fil­mi par­haim­mil­laan. Led­ge­rin pois­tut­tua elo­ku­va vaih­tu­vi­ne To­ny-hah­moi­neen on­kin hah­mo­ton­ta, mel­kein päätöntä, epä­toi­vois­ta­kin ku­jan­juok­sua ai­na töksähtävään lop­puun.

Ta­son pouk­koil­les­sa Toh­to­ri Par­nas­sok­sen ima­gi­naa­rio jää har­mil­li­sen häi­lyväk­si idea­ryppääk­si. Vil­lejä mie­li­ku­vi­tuk­sen volt­te­ja ei on­net­to­mien sat­tu­mus­ten sum­ma­na ole saa­tu hio­tuk­si al­ku­peräi­sen suun­ni­tel­man mu­kai­sek­si ko­ko­nais­teok­sek­si. Mes­ta­ri­teos jää puo­li­tie­hen. Mut­ta kaik­ki pis­teet poik­keuk­sel­li­sen hyväl­le yri­tyk­sel­le.