Paha olo siirtyy ajatustakin liukkaammin.
Paha olo siirtyy ajatustakin liukkaammin. Pahan saa ilmaiseksi, hyvästä saa joskus maksaa turhan kalliin hinnan.
Tällaistahan tämä suomalaisten elämä keskimäärin on, tai ehkä hieman keskimääräistä harvemmin kuitenkin.
Aku Louhimiehen parhaassa ohjauksessa pätee eniten karhea realistisuus, jolla kuvataan tappavaa arjen kamppailua työttömyyden ja toimeentulon ongelmissa. Ne johtavat riippuvuuksiin ja väkivaltaan.
Meno on sen verran rankkaa, että parisuhteen ongelmat jäävät ansiokkaasti taka-alalle. Jarmo Lampelan Joki-elokuvan tapaan kuitenkin ihmetyttää, miksi hieno ilmaisu on pitänyt alistaa jo moneen kertaan koetun kohtaavien juonenkulkujen, pakonomaisten palautumien ja risteävien henkilökohtaloiden viidakkoon. Suoraankin pitäisi osata kertoa. Onneksi konstailuista päästään yhdelle ratasuoralle jo puolen välin jälkeen.
Katsojaa huijataan tyylikkäästi, kun alkukohtaus ei johtanutkaan odotettuun lopputulemaan. Tätä lyö korville elokuvan lopetus, koska katsoja ehtii aavistaa sen jo itsekin, eikä draamaa tavoiteta.
Mikko Leppilammen hahmo on tarkoituksella eloton, mutta ongelmaksi jää se, ettei hänen kohtalonsa juurikaan herätä sympatiaa.
Kuvailmaisuussa tavoitellaan rosoisuutta. Kuva pikselöityy ihmeen paljon. Ääniraita toimii tunnelmoinnillaan, mutta ei juurikaan luo tilan tuntua. Myös syvä basso tuntuu puhdittomalta. Ekstroissa 29 min. dokumentti, 17 poistettua kohtausta, traileri ja tv-mainos. (PS)