Kot­ka on ai­na ol­lut SE kau­pun­ki Suo­mes­sa, vaik­ka siellä ei juu­ri oli­si käy­nytkään. Kuo­si­pai­dat to­ril­la to­dis­ta­vat kui­ten­kin jo tun­nin pa­rin vi­sii­tillä, et­teivät nämä mie­het ole niin kuin muut. Pert­sat ja Ki­lut, tiuk­ka sa­ta­man elo ja Ju­ha-Watt Vai­nion vai­ku­tus pa­ne­vat ih­met­te­lemään, et­tei niinkään lä­hellä Sta­dia si­jait­se­va kau­pun­ki ole ko­ke­nut suur­ta nos­tal­gis­ta in­vaa­sio­ta.

Tämä elo­ku­va ei yhtään häi­rit­se näitä aja­tuk­sia. Kot­ka­lai­sen ra­vin­to­labän­din ta­ri­na toi­mii mai­nios­ti, ja var­sin­kin sik­si, että näyt­te­lijä­tii­mi pys­tyy ot­ta­maan vas­tuun mu­sii­kis­ta ai­na­kin osal­taan. Si­vuo­sat (Pet­te­ri Sum­ma­nen, Ni­ko Saa­re­la, Ma­ria Ylipää) ovat hy­vin luon­te­via. Sa­maa ei ikävä kyllä voi sa­noa pääo­sa­kak­si­kos­ta (Mi­kot Lep­pi­lam­pi ja Nou­siai­nen), jot­ka saa­vat kat­so­jan olon vai­vaan­tu­neek­si. Har­mi.

Kä­si­kir­joi­tus­kin on vä­lillä tur­han lap­sen­mie­li­nen. Kot­ka­lais­ten Man­dar­tien työ on kui­ten­kin hy­vin pi­ristävä ja ha­tun­nos­ton ar­voi­nen. Ta­ri­na luo kiin­nos­ta­van nä­ke­myk­sen, sillä Vai­nio (hyvä Sam­po Sar­ko­la) oli oman­lai­sen­sa wan­na­be ja si­vul­li­nen, jo­ka lo­pul­ta am­men­si mui­ta tark­kail­len suu­ren luo­vuu­ten­sa eväät.