Aleksi Mäkelän Kotirauha muistuttaa alkuasetelmiltaan Risto Jarvan ja Mikko Niskasen työläisten, pienyrittäjien ja pankinjohtajien elämänpiiriin pureutuvia ongelmaelokuvia 60- ja 70-luvuilta.
Aleksi Mäkelän Kotirauha muistuttaa alkuasetelmiltaan Risto Jarvan ja Mikko Niskasen työläisten, pienyrittäjien ja pankinjohtajien elämänpiiriin pureutuvia ongelmaelokuvia 60- ja 70-luvuilta. Tom Cruisen uusimmassa Mission:Impossible -filmissä parrakkaana sala-ampujana piipahtava Samuli Edelmann esittää Kotirauhan pikkuyrittäjää, vaasalaista perustajaurakoitsijaa, joka huomaa velaksi ostamiensa tonttien ja puolivalmiiden asuntojen jäävän käsiin.
Realismia pohjustetaan Outi Airolan uutispätkällä asuntokaupan lamasta. Kaikki ovat kuulleet kulisseja yllä pitävistä ihmisistä, jotka eivät kerro potkuista tai veloista edes perheelleen. Vastaantulijain kaistalle päin rekkaa ajellaan kamikazena valitettavasti myös todellisessa elämässä.
Menestyksen ja epäonnistumisen vaa’ankieli ja vaikeuksista selviytyminen on hyvä kestoaihe. Mutta ohjaaja Aleksi Mäkelä ja käsikirjoittaja Marko Leino tyytyvät pintavaikutukseen. Kotirauhassa soitetaan hautajaismusiikkia ja lisätään hikeä Edelmannin otsalle, jotta katsoja tietäisi, kuinka ”ahistaa”.
Yleisöelokuvaksi vastoinkäymisten karvas paketti yritetään kääräistä tarkoituksettomalla väkivallalla ja väkinäisen onnellisella lopulla.
Pohjalaisella jääräpäisyydellä Sami Luoto yrittää rahavaikeuksien keskellä painaa eteenpäin. Pankki laittaa rahahanat kiinni, kiinteistönvälitys luopuu toivosta ja karhukirjeiden lisäksi velkojen perintä ulottuu väkivaltaisena jo kotiovellekin.
Opettajavaimo (Katariina Kaitue) ja teinitytär (Kerli Kyllönen) pidetään liian pitkään tietämättömänä vaikeuksista. Kun varakas yrittäjäisäkin (Aake Kalliala) kieltäytyy taloudellisesta tuesta, ollaan konkurssin partaalla. Rinnalla pysyy vain poliisiveli Santtu (erinomainen Santeri Kinnunen), mutta katastrofi kohtaa myös tätä suhdetta. Hunsvotti lankomies tulee Ruotsista ja lyöttäytyy Samin apuriksi. Mopoauto lähtee miesten käsistä lopullisesti.
Filmikin on lähtenyt tekijöidensä käsistä. Pätevät näyttelijät Edelmann ja Kaitue pitävät kiinnostusta yllä Kotirauhan alkuvaiheissa. Santeri Kinnunen, Aake Kalliala, Tommi Korpela ja elokuvissa harvemmin nähty Kristo Salminen tekevät vankat osasuoritukset niillä vähillä eväillä, jotka käsikirjoitus sallii. Juoni on holtiton ja päämäärätön. Käänteet tulevat kuin puskista ja puun takaa niin, että henkilökuvat eivät hahmotu missään vaiheessa. Mitä tarinalla on haluttu sanoa? Miksi poukkoileva tyylilaji on valittu?
Marko Leino on käsikirjoittanut elokuvan omasta kirjastaan. Kotirauha-romaani haukuttiin Parnassossa jo viime syksynä. Luulisi, että olisi ollut aikaa hioa ongelmakohdat pois ja tehdä elokuvasta ehyempi, jäntevämpi ja loogisempi kokonaisuus. Näin ei käynyt. Filmi haahuilee epäkiinnostavia polkujaan tyhjentyneitä aihelmiaan loputtomasti kerraten.
Juuri kun katsoja suostuu jännittämään, miten konkurssikurimuksesta selvitään, Kotirauha muuttuu käsittämättömäksi murhatarinaksi. Näyttää siltä, että mies on menettänyt sekä perheensä, rahansa että järkensä, mutta käsikirjoitus tipauttaakin päähenkilön syliin lottovoiton taivaasta.
Onko Kotirauha tragedia vai selviytymistarina? Siitä tulee epäsuhtainen kompromissi. Näin veritekoihin yltyvä painajainen voidaan laastaroida onnellisella lopulla.
Vikoja on listaksi. Pankki- ja kiinteistönvälityskohtaukset ovat epäuskottavia. Päähenkilön vainoharhaisuuteen vihjataan, mutta niukasti, joten piirre tuntuu vain omituiselta. Kesken kaiken katsojaa petetään halpahintaisella unijaksolla. Turha välike on myös veljesten värikuulasota. Kerronnallista merkitystä metsäleikillä ei ole. Ehkä värkit vain lainattiin joltain vaasalaiselta paintball-firmalta ja ei kun kamera pyörimään?
Paitsi näkemys suunnasta, tekijöiltä on hukassa myös toteutustapa. Tarina kerrotaan kymmenin takaumakoukkauksin. Aukkoja paikataan selittävällä vuoropuhelulla. Seuraamista haittaava metodi ja uuvuttavat juonipoikkeamat todistavat, ettei menestynyt, valtionpalkinnolla muistettu itseoppinut elokuvantekijä Aleksi Mäkelä ole Kotirauhassa vahvuusalueellaan.
Modernismia tavoitteleva palapelimäisyys ei pelasta tarinaa, jota ei ole. Kotirauhasta puuttuu sekä tyydyttävä alku, keskikohta että loppu. Hyviäkin juonteita kehitellään väärään suuntaan. Vierailu tienestittä jääneen rakennusmiehen (Korpela) rintamamiestalolle on elokuvan koskettavin hetki. Mutta Leino ja Mäkelä hylkäävät mahdollisuuden päähän potkittujen, työläisen ja pienyrittäjän keskinäiseen empatiaan. Tekijät huomaavat siinä vain mahdollisuuden Pahojen poikien ja Rööperin tapaiseen väkivallan hurmeeseen. Seuraa täysin perustelematon poliisikohtaus, kuin köyhän miehen Kahdeksan surmanluotia. Se olisi Kotirauhan pohjakosketus, jollei typerryttäviä ihmekäänteitä olisi vielä jäljellä.
Talven kynnykselläkään ei vuoden uusi kotimainen nostata hurraahuutoja. Ensi-iltoja on muutama jäljellä, mutta niidenkään erinomaisuus ei muuttaisi sitä, että vuosikymmen on alkanut suomifilmille hyytävissä tunnelmissa. Taiteellinen taso ja yleisönsuosio ovat alamaissa. Suomen elokuvasäätiössä ja tuotantoyhtiöissä on muutamankin kritiikki- ja kriisipalaverin paikka. (HB)