T­his Is It! Mut­ta mitä tämä oi­kein on? Mic­hael Jack­son oli yk­si ame­rik­ka­lai­sen esittävän viih­teen hie­noim­mis­ta ar­tis­teis­ta. Kun pa­luu­kon­ser­tit tyssä­sivät täh­den kuo­le­maan, pää­tet­tiin fa­neil­le lah­joit­taa toi­sek­si pa­ras: do­ku­men­tin muo­toi­nen väläys tu­le­vas­ta oh­jel­mis­tos­ta, jo­ta ei sit­ten tul­lut­kaan.

Tai sit­ten kyl­tymättömät ve­re­ni­mijät kul­ta­han­hen me­ne­tet­tyään tah­koa­vat vii­mei­set ra­hat vaik­ka ruu­miis­ta kon­sert­ti­ta­pah­tu­man haih­tu­nei­den voit­to­jen kor­vaa­mi­sek­si tai jät­timäis­ten vel­ko­jen ly­hentä­mi­sek­si. Jos Jack­so­nin muis­toa oi­keas­ti oli­si ha­lut­tu kun­nioit­taa, niin mik­si tämä kii­re tuo­da fil­mi teat­te­rei­hin maail­man­laa­jui­ses­ti vain neljä kuu­kaut­ta kuo­le­man jäl­keen?

Niin tai näin, This Is It on silmä­na­vaa­ja epäi­le­vil­le tuo­mail­le. Kuu­ti­sen­kym­mentä ny­kyistä, en­tistä ja tu­le­vaa fa­nia oli kerään­ty­nyt elo­ku­va­teat­te­rii­ni seu­raa­maan Mic­hael Jack­so­nin vii­mei­sen co­me­bac­kin maail­ma­nen­si-il­taa 28.10. Pois läh­tiessä jo­ku to­te­si, että ”o­li­ko­han tämä nyt li­pun väär­ti?”. Toi­sen mie­lestä ”tämä on kyllä jo­kai­sen fa­nin nähtävä.” Mut­ta tus­kin ke­nel­lekään yleisöstä jäi epä­selväk­si, että lau­la­ja-tans­si­ja-sä­veltäjä oli elämänsä kun­nos­sa vain päi­viä en­nen kuo­le­maan­sa.

Jo­ten ehkäpä Jack­son to­siaan ta­pet­tiin liial­la lääk­keellä. Ken­ties ne uni­vai­keu­det joh­tui­vat vain kaik­ken­sa an­ta­van esiin­tyjän käy­mi­sestä yli­kier­rok­sil­la? Hänhän oli vas­ta vii­den­kym­me­nen, siis nuo­rem­pi kuin Mat­ti Van­ha­nen. Mo­nil­la lau­la­jil­la säi­lyy ää­ni kun­nos­sa vielä kuu­si­kymp­pi­senä­kin. Jack­so­nin ura oli­si voi­nut jat­kua vuo­si­kym­me­niä.

Kuin uu­des­ti­syn­ty­nyt

Kuu­luin nii­hin, jot­ka va­kuu­tu­syh­tiöi­den ohel­la eivät us­ko­neet, että Jack­son oli­si sel­viy­ty­nyt suun­ni­tel­luis­ta vii­destä­kym­me­nestä Lon­toon kon­ser­tis­ta sen enempää tai­teel­li­ses­ti, hen­ki­ses­ti kuin edes hen­gissä. Ken­ny Or­te­gan har­joi­tuk­sis­ta ko­koa­man do­ku­men­tin näh­tyään va­kuut­tuu, että täh­ti oli­si sel­vin­nyt. Ja enemmän­kin.

E­si­tyk­set on lei­kel­ty eri il­to­jen har­joi­tuk­sis­ta yh­teen. Ma­te­riaa­liin on lisät­ty te­keillä ol­lei­ta la­vas­tei­ta ja fil­mip­ro­ji­soin­te­ja. Nähdään myös pitkä pätkä uut­ta mu­siik­ki­vi­deo­ta, jos­sa Jack­son pu­toaa Bo­gar­tin ja Ri­ta Haywort­hin seu­raan gangs­te­rik­si, kes­kel­le mus­tan elo­ku­van maail­maa.

Nuo­ret tans­si­jat ympä­rillä syövät mes­ta­rin­sa kä­destä ja pal­vo­vat täh­teä kuin kir­kos­sa. Mut­ta Jack­son ei läh­de ma­kei­luun mu­kaan. Hän pidät­te­lee ja ker­too säästävänsä ääntään. Il­miömäi­nen, kuin ni­ve­letön lii­keh­dintä on hal­lit­tua ja ren­toa, vail­la pu­ris­tus­ta. Nyt vas­ta har­joi­tel­laan ja sik­si eleet ja asen­not ko­reog­ra­fiois­sa ovat pi­kem­min viit­teitä val­miin teok­sen suun­taan kuin lo­pul­li­nen ver­sio. Tämä nä­kyy eten­kin koh­das­sa, jos­sa Jack­son pol­vis­tuu ja suun­nit­te­lee polt­ta­van­sa tak­kin­sa kuin kun­nia­no­soi­tuk­se­na Ji­mi Hend­ri­xin la­vas­how’l­le.

Täh­den ko­tiar­kis­toon tar­koi­te­tun do­ku­men­tin ku­van ja ää­nen­laa­tu ei ole vii­meis­tel­tyä. Suo­sios­ta ja lois­tos­ta naut­ti­nut Jack­son nähdään il­man ap­lo­de­ja, kuin rii­sut­tu­na. Se te­kee hyvää, sillä liian usein su­per­julk­kis peit­tyi ki­mal­luk­seen, jon­ka rin­nal­la Li­be­ra­ce tai El­ton John vai­kut­ti­vat eleettö­miltä ali­suo­rit­ta­jil­ta. Nyt ku­lis­seis­sa on ta­voi­tet­tu muu­ta­ma mi­nuut­ti puh­das­ta esiin­ty­mi­sen iloa. Se pa­laut­taa mie­leen, mik­si esittä­mi­nen on hie­noa ja mik­si sen kat­so­mi­nen te­kee niin hyvää.

T­his Is It –­kon­ser­tit oli­si­vat ehkä mer­kin­neet Jack­so­nil­le to­del­lis­ta pa­luu­ta po­pin ku­nin­kaak­si. To­ki vain, jos niitä oli­si seu­ran­nut Off The Wal­lin, Th­ril­le­rin ja Ba­din ta­soi­sia uu­sia le­vy­tyk­siä. Lop­pu­teks­tien päällä soi­va This Is It –­lau­lu ei sel­lai­ses­ta an­na vi­hiä. Ku­ten Jack­son har­joi­tus­ten kes­kellä to­teaa, tar­koi­tus oli esittää ”­kaik­ki ne lau­lut, joi­ta fa­nit ha­lua­vat kuul­la”. Do­ku­ment­ti ei siis sisällä mon­ta­kaan lau­lua al­bu­meil­ta Dan­ge­rous, HIS­to­ry tai In­vin­cib­le. Jack­son tie­si it­se­kin par­haan sä­vel­teränsä jää­neen kah­den­kym­me­nen vuo­den taa.

I­do­leis­ta lah­jak­kaim­pia

Tämä ko­ros­tuu, kun do­ku­men­tin en­simmäi­nen sä­velmä on Jack­so­nin hie­nos­tu­nein luo­mus, ne­ro­kas Wan­na Be Star­tin’ So­met­hin’. Lop­pu ei ole pelkkää alamä­keä – kuul­laan myös Beat it, Bil­lie Jean ja Smooth Cri­mi­nal — mut­ta kun Jack­son taas nou­see Earth Son­gin soi­des­sa nos­tu­riin, ymmärräm­me Pulp-yh­tyeen Jar­vis Coc­ke­ria, jo­ka ta­ju­si pyl­listää te­ko­pyhäl­le paa­saa­mi­sel­le. Mic­hael Jack­so­nin oma hii­li­ja­lanjäl­ki tus­kin oli niitä pie­nim­piä.

Ehkä me vähän vä­syim­me Mic­hae­liin, jo­ka ai­heut­ti oman inf­laa­tion­sa alet­tuaan sekä us­koa että vieläpä it­se ra­ken­nel­la omaa hy­peään. Kaik­ki me nau­tim­me mie­li­ku­va­maail­mas­ta, mut­ta tun­tui kuin Jack­son oli­si asu­nut siellä, kun­nes fan­ta­sia vaih­tui pai­na­jai­sek­si. Vähä vähältä Ih­me­maa Ozin vel­ho sor­tui oman ra­ken­nel­man­sa al­le.

Ehkä luo­via voi­mia vei fyy­si­nen­kin sai­raus. On pu­hut­tu iho­leik­kauk­sis­ta, mut­ta jos­pa syy Jack­so­nin huo­noon kun­toon oli­kin väi­tet­ty sai­raus, lu­pus eli pu­na­huk­ka, jo­ka on va­ka­va ja ki­vu­lias ja voi joh­taa kuo­le­maan.

La­val­la Jack­son ei näytä sai­raal­ta. Hä­nen kas­vois­taan ei nähdä tark­kaa lä­hi­ku­vaa, jo­ten ehkä täh­ti to­del­la oli me­nettä­nyt ul­konäkönsä, tai nenänsä. Mut­ta tär­kein oli jäl­jellä: lin­jak­kaas­ti liik­ku­va var­ta­lo, lois­ta­va ää­ni sekä il­miömäi­nen me­lo­di­nen ja ryt­mi­nen lah­jak­kuus. This Is Itis­sa ei tans­si lop­puun ajet­tu kehä­raak­ki tai viih­de­ko­neis­ton ma­rio­net­ti. Jack­son määrää tah­din ja ko­reog­ra­fian. Hän puut­tuu pie­nimpään­kin yk­si­tyis­koh­taan, oli sit­ten ky­se as­ke­lis­ta, mu­sii­kin sä­vyistä tai la­vas­tuk­sen dra­maat­ti­ses­ta käytöstä. Jo lap­ses­ta as­ti esiin­ty­neenä hän tie­si mitä ha­lu­si. ”Tämän ta­kia­han me har­joit­te­lem­me”, Jack­son jak­saa tois­taa.

Ja tu­lok­se­na on se Fred As­tai­reen ver­rat­tu ”­ki­rur­gi­nen tark­kuus” tans­sias­ke­lis­sa. Val­ko­kan­gas­tans­si­jois­ta par­hain, As­tai­re, lä­het­ti ai­ka­naan Jac­kol­le on­nit­te­lut näh­tyään en­si ker­ran moo­nwal­kin…

Nyt Mic­hael Jack­so­nin nou­su ja tu­ho ovat vielä liian lä­hellä. Mut­ta yhtään en epäi­le, että sit­ten kun yli­lyön­nit ja skan­daa­lit ovat unoh­tu­neet, Jack­son tul­laan muis­ta­maan yh­tenä lah­jak­kaim­mis­ta ar­tis­teis­ta ja ido­leis­ta. (HB)