Na­pak­ka ku­vaus ber­li­niläis­nai­sis­ta, jot­ka jou­tu­vat toi­sen maail­man­so­dan lo­pul­la kau­pun­kiin­sa vyö­ryvän pu­na-ar­mei­jan mie­li­te­ko­jen koh­teek­si. Ai­ka­naan ko­hua herättä­nee­seen ano­nyy­miin päivä­kir­jaan pe­rus­tu­va sak­sa­laisd­raa­ma piirtää hah­mon­sa kar­keal­la pens­se­lillä, mut­ta va­kuut­taa hal­li­tul­la anar­kian ku­vauk­sel­laan.

E­lo­ku­va ku­vaa te­hok­kaas­ti ko­ko kau­pun­kia yh­den rau­nioik­si pom­mi­tet­tun kort­te­lin kaut­ta, jon­ka asuk­kais­ta on kaik­kien tais­te­luikäs­ten mies­ten ka­dot­tua rin­ta­mal­le jäl­jellä vain nälkää nä­kevät nai­set, lap­set ja van­huk­set. Tässä ympä­ristössä ka­duil­la rel­lestä­vistä venäläis­so­ti­lais­ta tu­lee no­peas­ti voit­ta­jan oi­keuk­siaan täy­sin eläi­mel­li­ses­ti aja­via pe­to­ja, joi­ta eivät edes omat joh­ta­jat us­kal­la pysäyttää. Ta­ri­nan kaa­ri syn­tyy nais­ten yri­tyk­sistä suo­jel­la it­seään sa­tun­nai­sen säännöl­li­siltä vä­ki­val­lan­teoil­ta, mikä mer­kit­see venäläis­ko­men­ta­jien mo­ti­voin­tia ta­val­la tai toi­sel­la.

Sa­no­mal­taan us­ka­liaan ko­ru­ton elo­ku­vaa luo­vii vii­saas­ti ää­ripäi­den puo­li­tiessä välttäen sekä yletöntä re­tos­te­lua että epä­toi­vois­ta si­loit­te­lua. Nais­ten ah­din­ko käy selväk­si, eikä ah­dis­te­li­joi­ta lei­ma­ta kan­sa­lai­suu­ten­sa vaan te­ko­jen­sa vuok­si.