A­se­tel­ma on kut­kut­ta­va. Lää­ke­tie­teel­li­sen kuo­le­man­tuo­mion saa­nut Ma­rian­ne (E­vab­ritt St­rand­berg) mat­kus­taa Sak­san­maal­le vaih­toeh­toi­seen saat­to­hoi­toon. Uu­den hoi­to­muo­don avul­la on tar­koi­tus saa­vut­taa mie­len­rau­ha men­nei­syy­den kans­sa.

Moot­to­ri­tien var­teen park­kee­rat­tu trai­le­ri ajaa mo­bii­li­toi­mis­ton vir­kaa, la­siin kaa­de­taan pus­sil­li­nen mie­len­laa­jen­ta­jia, Han­na Sc­hy­gul­lan ää­ni hoi­ta­koon lo­put. Van­ha­rou­va las­keu­tuu seläl­leen, an­taa nes­tei­den le­vitä eli­mistöön, ja pu­he voi al­kaa.

Muis­tel­mat ja nii­den poh­jal­ta näy­tel­lyt ta­kau­mat kes­kit­tyvät ai­noas­taan ly­hyeen pe­rio­diin Al­peil­la, ajan­jak­soon jon­ka vai­ku­tus kan­taa vielä kuo­lin­vuo­teel­le as­ti. Nuo­ri Ma­rian­ne käy lä­pi suh­teen kään­ty­mistä vai­keam­mak­si, ku­her­rus­kuu­kau­den päät­ty­mistä. Röö­kiä me­nee ket­ju­na.

Alp­pi­reis­sun lä­pikäyn­tiä voi­si aja­tel­la an­teek­si­pyyntönä, jos lä­hi­pii­riä oli­si vuo­teen reu­nal­la ja­ka­mas­sa ko­ke­mus­ta. Mies on kui­ten­kin jo maan al­la, lap­sia ei lop­pu­koh­tauk­siin mu­kaan pyy­det­ty. Nyt, Ma­rian­nen toi­mies­sa yk­sin, ovat ky­seessä nar­sis­ti­set tar­koi­tus­perät. Kuo­le­va nai­nen ha­luaa nol­la­ta pään­sisäi­set myl­ler­ryk­set – it­sensä vuok­si. Ma­rian­ne näyttää ole­van jo­pa tyy­tyväi­nen yk­sinäi­syy­teensä.

Alp­pi­lo­ma­vii­kon­lo­pun ai­ka­na mo­kat­tu pa­ri­suh­de, siitä al­ka­nut tu­pa­kan­polt­to ja hi­das kuo­le­ma ku­vas­ta­vat ly­hyi­den het­kien ja vää­rien va­lin­to­jen kauas­kan­toi­sia vai­ku­tuk­sia.

U­pea ruot­sa­lai­nen teat­te­ri­nai­nen Evab­ritt St­rand­berg esittää va­li­tet­ta­van yk­sioi­koi­sek­si jäävän pää­roo­lin­sa tun­tu­vas­ti, Han­na Sc­hy­gul­lan pu­hu­ja sot­kee ko­ko­nai­suut­ta. Nuo­ri­pa­ri Jo­ni Francéen & Jör­gen Svens­son är­syttää to­den­teol­la. Ajan ta­so­jen mik­sauk­ses­sa on tun­tu­via on­gel­mia, epäon­nis­tu­neel­la leik­kauk­sel­la ha­jo­te­taan ly­hyen elo­ku­van ryt­mi. Tu­pa­kan­vas­tai­se­na mai­nos­fil­minä ruot­sa­lai­sen Hen­rik Hellströ­min elo­ku­va voi­si toi­mia pa­rem­min.

Rak­kaut­ta & Anar­kiaa –­fes­ti­vaa­lien yleisö­suo­sik­kien jouk­koon The Quiet Roar nou­si, ai­na­kin jär­jes­te­tystä lisänäytök­sestä pää­tel­len. (VA)