Ju­lis­teen mu­kaan Kai­ja Juu­rik­ka­lan las­te­ne­lo­ku­va Va­lo on ”­to­si­ta­ri­naan pe­rus­tu­va suu­ri seik­kai­lu”, jos­sa ”­pe­rik­si ei an­ne­ta”. Ja fil­mi lu­nas­taa mai­nos­lau­seen­sa. Tah­don­voi­man sa­no­ma ko­ros­tuu, kun ky­seessä on Alek­san­te­ri Aho­la-Va­lon elämän­ta­ri­na. Ja kyllä Va­los­ta muo­dos­tuu opin­tien lisäk­si myös kun­non seik­kai­lu. Va­lo-po­jan, ka­ve­rin­sa Vil­len ja tyttö­jen kar­ku­mat­ka metsän hal­ki kei­sa­rin rat­su­so­ti­laat jäl­jillään, on hui­pen­nuk­se­na tun­nel­mil­taan jän­nittävä kuin ho­bit­tien pa­ko mus­til­ta rat­sas­ta­jil­ta Bu­kin­pu­rin lau­tal­le.

A­lek­san­te­ri Aho­la-Va­lo (1900-1997) on kir­joit­ta­nut, kuin­ka hän jo hy­vin pie­nenä ymmär­si, mi­ten epäoi­keu­den­mu­kai­sia ai­kui­set ovat ja että ”­maail­ma on väärä paik­ka elää". On­nek­si Aho­la-Va­lo ei tästä lan­nis­tu­nut, vaan päät­ti tehdä asial­le jo­ta­kin. Sor­to­kau­si juur­rut­ti sa­ta vuot­ta sit­ten elä­nee­seen pik­ku­poi­kaan val­lan­ku­mouk­sel­li­sen hen­ki­sen kas­vun vaa­ti­muk­sen.

Juu­rik­ka­lan fil­mi ku­vaa ajat­te­li­jan ja tai­tei­li­jan lap­suut­ta tämän omien, 7-vuo­tiaa­na kir­joi­tet­tu­jen päivä­kir­jo­jen poh­jal­ta. Va­loi­sas­ta ta­ri­nas­ta pais­taa us­ko lap­siin ja ih­mi­sen mah­dol­li­suuk­siin kur­jis­sa­kin olo­suh­teis­sa. Saar­naa­mi­seen tai kau­nis­te­luun sor­tu­mat­ta Va­lo an­taa toi­voa, että elo­ku­val­la voi pa­ran­taa maail­maa.

1900-lu­vun alus­sa In­ke­riin, Pie­ta­rin etelä­puo­lel­le, Vii­rit­san kylään kar­ko­tet­tu isä ymmärtää Va­lon eri­kois­laa­dun, mut­ta toi­voo, että poi­ka py­syi­si ai­sois­sa, jot­teivät kei­sa­rin kä­ty­rit suut­tui­si. So­ti­lai­den sul­jet­tua kylän kou­lun, Va­lo pe­rus­taa oman sa­lai­sen opi­nah­jon­sa, kos­ka ai­kui­set vel­li­hou­sut eivät us­kal­la puo­lus­taa las­ten oi­keuk­sia.

Nuo­ri ka­pi­nal­li­nen

Syk­syn muu­ta­man hei­kom­man ko­ti­mai­sen jäl­keen las­te­ne­lo­ku­va näyttää taas esi­merk­kiä. Vii­me vuo­den Pe­li­kaa­ni­mie­hen ta­voin Va­lo kuu­luu kau­den kär­ki­fil­mei­hin. Kai­ja Juu­rik­ka­lan pitkä ko­ke­mus las­ten oh­jaa­mi­ses­ta tun­tuu var­mas­sa ko­ko­nai­suu­des­sa. Poh­jois­mai­se­na yh­teis­tuo­tan­to­na fil­missä ei ole lain­kaan komp­ro­mis­sin ma­kua, vaan kai­kes­ta nä­kee, että Va­lo on teh­ty tai­dol­la, in­nol­la ja sydä­mellä. Pait­si nä­ke­myk­sel­li­nen ta­ri­na, Va­lo on Pe­li­kaa­ni­mie­hen ta­voin hy­vin elo­ku­val­li­nen to­teu­tus, jon­ka ri­kas vi­suaa­li­nen il­me on ra­ken­net­tu kek­se­liääs­ti ja vai­vo­ja säästämättä.

Toi­sin kuin Ras­ti­mon Heinä­hat­tu ja Vilt­ti­tos­su, jo­ka lu­si­koi lap­sil­le ylhäältä päin so­vin­nais­ta, mo­nes­ti kierrä­tet­tyä pul­lamössöä uu­des­sa, mar­si­paa­nin­he­la­kas­sa kuo­sis­sa, Va­lo ei las­ke ri­maa nuo­ren yleisön koh­dal­la. Elo­ku­va on vaa­ti­van ai­heen­sa ja yleisönsä ta­sol­la, lap­sen ymmär­ryk­seen luot­ta­va tai­de­teos.

1900-lu­vun Venäjäl­le si­joit­tu­va ker­to­mus vält­tyy van­han pa­ti­nan ihan­noin­nil­ta ja lap­suu­den nos­tal­gi­soin­nil­ta. Sor­to­kau­den olot ovat an­ka­rat van­git­se­mi­sen ja kar­ko­tuk­sen uh­ki­neen. Poi­ka on ko­ke­nut Pie­ta­rin Ve­ri­sun­nun­tain. Tal­vi­pa­lat­sil­le vael­ta­vat ala­mai­set pyy­sivät kei­sa­ril­taan leipää, mut­ta sai­vat vas­taan­sa so­ti­lai­den tu­len. Va­lon sor­to­vuo­sien ku­vis­ta on Koi­vu­sa­lon Kak­sipäi­sen kot­kan tyyp­pi­nen ro­man­ti­soin­ti kau­ka­na.

Juu­rik­ka­la ja kä­si­kir­joit­ta­ja Mark­ku Flink eivät la­tis­ta Va­lon päivä­kir­ja­mer­kintöjä po­liit­ti­ses­ti kor­rek­tim­mik­si. Lap­sen ah­din­ko tuo­daan esil­le il­man sen­suu­ria. Elo­ku­van mel­keinpä en­simmäi­nen vä­rin­purs­kah­dus on pu­nais­ta sut­tua piir­ros­hah­mon kau­lal­la, kun Va­lo pur­kaa pel­kon­sa pa­pe­ril­le.

K­las­si­kon ai­nek­set

Juu­rik­ka­la ei het­kek­sikään ka­do­ta lap­sen näkö­kul­maa. Pien­ten kas­vot ovat pääo­sas­sa jo­ka ku­vas­sa. Oh­jaa­jal­la on sa­man­lais­ta silmää viat­to­muu­del­le kuin Hon­ka­sa­lol­la Me­lanc­ho­lian kol­mes­sa huo­nees­sa. On­kin rii­pai­se­vaa ta­ju­ta, että ku­lu­neet sa­ta vuot­ta eivät estä maail­man lap­sia jou­tu­mas­ta yhä ai­kuis­ten jal­koi­hin, so­tien ja val­ta­pe­lin uh­reik­si.

Juu­rik­ka­la ei väistä ah­dis­ta­via ku­via. Ob­jek­tii­vin vää­ristävän silmän lä­pi Va­lon vi­siit­ti van­ki­laan, nuo­ri­so­ri­kol­lis­ten ar­moil­le, on mu­ser­ta­va nä­ky. Par­haan ka­ve­rin, Vil­le Ka­ba­sen, selässä loi­mot­taa piis­kan ran­tu­ja, kun po­lii­si-isä Kons­tan­tin hak­kaa poi­kaa hu­ma­lapäissään.

Pa­ras hu­ma­la on tie­don juo­vut­ta­va ilonläi­ke, jon­ka Vil­le ko­kee op­pies­saan lu­ke­maan ystävänsä tu­ke­ma­na. Mie­li­kir­ja on vi­ra­no­mais­ten sul­ke­maan kou­luun nai­so­pet­ta­jan jäl­jiltä unoh­tu­nut Da­vid Cop­per­field. Pien­ten ko­ke­mat kol­hut, lap­si­työ­voi­man käyttö ja ai­kuis­ty­ran­nia, jo­ta vas­taan Va­lo pro­tes­toi, tuo­vat mie­leen Da­vid Lea­nin Dic­kens-fil­mit. Eksp­res­sio­nis­ti­set koh­tauk­set kou­lus­sa, nuo­ri­so­van­ki­las­sa ja oi­keu­sis­tun­nos­sa ovat kuin klas­sis­ta Oli­ver Twis­tiä.

Tämän vuo­den pääo­sien Jus­si-eh­dok­kuuk­sis­ta voi hy­vin­kin ol­la kil­pai­le­mas­sa kak­si lap­sinäyt­te­lijää. Ken­neth Bra­nag­hia mi­ni­koos­sa muis­tut­ta­va Vi­li Jär­vi­nen on Va­lo­na yhtä ilah­dut­ta­va tut­ta­vuus kuin To­pi Ma­ja­nie­mi Äi­deistä par­haim­mas­sa. Jär­vi­sen pik­ku­van­han va­ka­vuu­den ta­ka­na on ä­lykäs pil­ke. Oh­jaa­ja ei pu­ris­ta lap­sis­ta vä­ki­sin ”­luon­te­via”, vaan luot­taa näi­den per­soo­naan. Sik­si ystävää näyt­te­levän Jo­ni Ke­hus­maan lii­kut­ta­va jäyk­kyys so­pii ai­hee­seen, kos­ka hä­nen hah­mon­sa ke­hit­tyy ta­ri­nan ai­ka­na eni­ten.

Ai­kui­set­kaan eivät jää tyy­peik­si. Han­nu Ki­vio­jan dos­to­jevs­ki­lai­sen kär­sijän kas­vot ovat kä­ty­rin roo­lis­sa oi­vas­sa käytössä. Tei­jo Elo­ran­ta on pie­nie­lei­sen us­kot­ta­va Va­lon eri­kois­laa­dun ta­jua­va­na isänä. Rea Mau­ra­sen sai­raan­hoi­ta­ja ja Lii­sa Toi­vo­sen kaa­mea pa­pin­rou­va tuo­vat juu­re­vuut­ta pie­niin si­vu­roo­lei­hin. Vain Pent­ti Kor­ho­sen uh­kaa­va po­lii­sipääl­likkö jää pat­sas­te­lu­roo­lik­si te­ke­mi­sen puut­tees­sa. Ant­ti Lit­jan ma­nee­rit ovat ehkä liian mo­der­ne­ja vii­me vuo­si­sa­dan vaih­teen tuo­ma­ril­le, mut­ta muu­ten la­ki­tu­van gro­tes­kit tun­nel­mat py­syvät ti­heinä.

Ku­vaa­ja Har­ri Rä­ty on yk­si-il­mei­sek­si jää­neen Ko­ti-ikävän ra­joi­tus­ten jäl­keen va­paut­ta­nut vä­ri­pa­let­tin­sa Va­lon täy­teläi­siin otok­siin. Tar­ja Väätä­sen la­vas­tus­rat­kai­sut ruok­ki­vat mie­li­ku­vi­tus­ta. Pö­lyn sii­vilöimä va­lo tal­li­kou­lus­sa, metsän yöhä­my kar­ku­mat­kal­la sekä mel­kein kä­sin kos­ke­tel­ta­vat vä­ri­kynät pul­pe­til­la ja polt­touu­nin tu­li­pesässä kuu­ma­na ki­pinöivä heh­ku, herättävät in­ke­riläis­kylän eloon kat­so­jan käydä sisäl­le.

Annb­jorg Lien ja Björn Ole Rasch loih­ti­vat folk­tyy­li­ses­ti tans­sit­ta­via sä­ve­liä jou­tui­sas­ti ete­ne­vien ku­vien säes­tyk­sek­si. Pek­ka Kar­ja­lai­sen ää­ni­suun­nit­te­lu an­sait­see eri­tyis­mai­nin­nan. Kun lap­set hoi­ta­vat tois­ten­sa haa­vo­ja ve­den ää­rellä, pu­ron so­li­na on te­ra­poi­vaa, ah­dis­tus­ta pur­ka­vaa mu­siik­kia kor­vil­le ja sie­lul­le. (HB)