Julisteen mukaan Kaija Juurikkalan lastenelokuva Valo on ”tositarinaan perustuva suuri seikkailu”, jossa ”periksi ei anneta”.
Julisteen mukaan Kaija Juurikkalan lastenelokuva Valo on ”tositarinaan perustuva suuri seikkailu”, jossa ”periksi ei anneta”. Ja filmi lunastaa mainoslauseensa. Tahdonvoiman sanoma korostuu, kun kyseessä on Aleksanteri Ahola-Valon elämäntarina. Ja kyllä Valosta muodostuu opintien lisäksi myös kunnon seikkailu. Valo-pojan, kaverinsa Villen ja tyttöjen karkumatka metsän halki keisarin ratsusotilaat jäljillään, on huipennuksena tunnelmiltaan jännittävä kuin hobittien pako mustilta ratsastajilta Bukinpurin lautalle.
Aleksanteri Ahola-Valo (1900-1997) on kirjoittanut, kuinka hän jo hyvin pienenä ymmärsi, miten epäoikeudenmukaisia aikuiset ovat ja että ”maailma on väärä paikka elää". Onneksi Ahola-Valo ei tästä lannistunut, vaan päätti tehdä asialle jotakin. Sortokausi juurrutti sata vuotta sitten eläneeseen pikkupoikaan vallankumouksellisen henkisen kasvun vaatimuksen.
Juurikkalan filmi kuvaa ajattelijan ja taiteilijan lapsuutta tämän omien, 7-vuotiaana kirjoitettujen päiväkirjojen pohjalta. Valoisasta tarinasta paistaa usko lapsiin ja ihmisen mahdollisuuksiin kurjissakin olosuhteissa. Saarnaamiseen tai kaunisteluun sortumatta Valo antaa toivoa, että elokuvalla voi parantaa maailmaa.
1900-luvun alussa Inkeriin, Pietarin eteläpuolelle, Viiritsan kylään karkotettu isä ymmärtää Valon erikoislaadun, mutta toivoo, että poika pysyisi aisoissa, jotteivät keisarin kätyrit suuttuisi. Sotilaiden suljettua kylän koulun, Valo perustaa oman salaisen opinahjonsa, koska aikuiset vellihousut eivät uskalla puolustaa lasten oikeuksia.
Nuori kapinallinen
Syksyn muutaman heikomman kotimaisen jälkeen lastenelokuva näyttää taas esimerkkiä. Viime vuoden Pelikaanimiehen tavoin Valo kuuluu kauden kärkifilmeihin. Kaija Juurikkalan pitkä kokemus lasten ohjaamisesta tuntuu varmassa kokonaisuudessa. Pohjoismaisena yhteistuotantona filmissä ei ole lainkaan kompromissin makua, vaan kaikesta näkee, että Valo on tehty taidolla, innolla ja sydämellä. Paitsi näkemyksellinen tarina, Valo on Pelikaanimiehen tavoin hyvin elokuvallinen toteutus, jonka rikas visuaalinen ilme on rakennettu kekseliäästi ja vaivoja säästämättä.
Toisin kuin Rastimon Heinähattu ja Vilttitossu, joka lusikoi lapsille ylhäältä päin sovinnaista, monesti kierrätettyä pullamössöä uudessa, marsipaaninhelakassa kuosissa, Valo ei laske rimaa nuoren yleisön kohdalla. Elokuva on vaativan aiheensa ja yleisönsä tasolla, lapsen ymmärrykseen luottava taideteos.
1900-luvun Venäjälle sijoittuva kertomus välttyy vanhan patinan ihannoinnilta ja lapsuuden nostalgisoinnilta. Sortokauden olot ovat ankarat vangitsemisen ja karkotuksen uhkineen. Poika on kokenut Pietarin Verisunnuntain. Talvipalatsille vaeltavat alamaiset pyysivät keisariltaan leipää, mutta saivat vastaansa sotilaiden tulen. Valon sortovuosien kuvista on Koivusalon Kaksipäisen kotkan tyyppinen romantisointi kaukana.
Juurikkala ja käsikirjoittaja Markku Flink eivät latista Valon päiväkirjamerkintöjä poliittisesti korrektimmiksi. Lapsen ahdinko tuodaan esille ilman sensuuria. Elokuvan melkeinpä ensimmäinen värinpurskahdus on punaista suttua piirroshahmon kaulalla, kun Valo purkaa pelkonsa paperille.
Klassikon ainekset
Juurikkala ei hetkeksikään kadota lapsen näkökulmaa. Pienten kasvot ovat pääosassa joka kuvassa. Ohjaajalla on samanlaista silmää viattomuudelle kuin Honkasalolla Melancholian kolmessa huoneessa. Onkin riipaisevaa tajuta, että kuluneet sata vuotta eivät estä maailman lapsia joutumasta yhä aikuisten jalkoihin, sotien ja valtapelin uhreiksi.
Juurikkala ei väistä ahdistavia kuvia. Objektiivin vääristävän silmän läpi Valon visiitti vankilaan, nuorisorikollisten armoille, on musertava näky. Parhaan kaverin, Ville Kabasen, selässä loimottaa piiskan rantuja, kun poliisi-isä Konstantin hakkaa poikaa humalapäissään.
Paras humala on tiedon juovuttava ilonläike, jonka Ville kokee oppiessaan lukemaan ystävänsä tukemana. Mielikirja on viranomaisten sulkemaan kouluun naisopettajan jäljiltä unohtunut David Copperfield. Pienten kokemat kolhut, lapsityövoiman käyttö ja aikuistyrannia, jota vastaan Valo protestoi, tuovat mieleen David Leanin Dickens-filmit. Ekspressionistiset kohtaukset koulussa, nuorisovankilassa ja oikeusistunnossa ovat kuin klassista Oliver Twistiä.
Tämän vuoden pääosien Jussi-ehdokkuuksista voi hyvinkin olla kilpailemassa kaksi lapsinäyttelijää. Kenneth Branaghia minikoossa muistuttava Vili Järvinen on Valona yhtä ilahduttava tuttavuus kuin Topi Majaniemi Äideistä parhaimmassa. Järvisen pikkuvanhan vakavuuden takana on älykäs pilke. Ohjaaja ei purista lapsista väkisin ”luontevia”, vaan luottaa näiden persoonaan. Siksi ystävää näyttelevän Joni Kehusmaan liikuttava jäykkyys sopii aiheeseen, koska hänen hahmonsa kehittyy tarinan aikana eniten.
Aikuisetkaan eivät jää tyypeiksi. Hannu Kiviojan dostojevskilaisen kärsijän kasvot ovat kätyrin roolissa oivassa käytössä. Teijo Eloranta on pienieleisen uskottava Valon erikoislaadun tajuavana isänä. Rea Maurasen sairaanhoitaja ja Liisa Toivosen kaamea papinrouva tuovat juurevuutta pieniin sivurooleihin. Vain Pentti Korhosen uhkaava poliisipäällikkö jää patsastelurooliksi tekemisen puutteessa. Antti Litjan maneerit ovat ehkä liian moderneja viime vuosisadan vaihteen tuomarille, mutta muuten lakituvan groteskit tunnelmat pysyvät tiheinä.
Kuvaaja Harri Räty on yksi-ilmeiseksi jääneen Koti-ikävän rajoitusten jälkeen vapauttanut väripalettinsa Valon täyteläisiin otoksiin. Tarja Väätäsen lavastusratkaisut ruokkivat mielikuvitusta. Pölyn siivilöimä valo tallikoulussa, metsän yöhämy karkumatkalla sekä melkein käsin kosketeltavat värikynät pulpetilla ja polttouunin tulipesässä kuumana kipinöivä hehku, herättävät inkeriläiskylän eloon katsojan käydä sisälle.
Annbjorg Lien ja Björn Ole Rasch loihtivat folktyylisesti tanssittavia säveliä joutuisasti etenevien kuvien säestykseksi. Pekka Karjalaisen äänisuunnittelu ansaitsee erityismaininnan. Kun lapset hoitavat toistensa haavoja veden äärellä, puron solina on terapoivaa, ahdistusta purkavaa musiikkia korville ja sielulle. (HB)