Lewis Car­rol­lin las­ten it­senäistä ajat­te­lua juh­li­va Lii­san seik­kai­lut ih­me­maas­sa teh­tiin elo­ku­vak­si jo vuon­na 1903. Tim Bur­to­nin 107 vuot­ta myö­hem­min Suo­men en­si-il­tan­sa saa­nut tul­kin­ta on ta­va­ra­merk­kimäi­sen ri­kas­ta silmä­ni­loa. Al­ku­ker­to­muk­sen mut­kia oi­koes­saan­kin oh­jaa­ja pyr­kii luo­vaan us­kol­li­suu­teen las­ten­kir­jai­li­jan ja hä­nen ku­vit­ta­jan­sa Sir John Ten­nie­lin val­lan­ku­mouk­sel­li­sel­le ja ajan ham­mas­ta uh­man­neel­le nä­ke­myk­sel­le.

Car­roll viih­dyt­ti lap­sia ve­ne­ret­kellä 1862 ker­to­mal­le heil­le ta­ri­naa Lii­sas­ta ja tämän seik­kai­luis­ta ih­me­maas­sa. Myö­hem­min ju­tut il­mes­tyivät kah­te­na teok­se­na, joil­la oli val­ta­va vai­ku­tus las­ten­kir­jal­li­suu­den ke­hi­tyk­seen. Ne nos­ti­vat kun­niaan ”­non­sen­sen”, mo­ni­mer­ki­tyk­si­sen lo­rui­lun, jo­ta ar­kijär­ki ja sor­mi-pys­tyssä-o­pet­ta­vai­suus eivät kah­lin­neet. Ih­me­maan Lii­sa an­toi ar­von las­ten ta­val­le tul­ki­ta vie­raak­si koet­tua ai­kuis­maail­maa. Car­roll kä­sit­te­li mie­li­ku­vi­tuk­sen ja sa­dun kei­noin ke­hi­tysk­rii­sejä ja häm­mentävää kas­vua ai­kui­suu­teen. Sa­dun ”­maa­na­lai­suus” tar­joaa viit­tauk­sia niin ali­ta­jun­nan viet­tei­hin kuin uneen ja kuo­le­maan­kin.

Tim Bur­to­nin elo­ku­va Lii­sa Ih­me­maas­sa seu­raa tul­kin­ta­pe­rin­nettä, jo­ka yh­distää Lii­san seik­kai­lut ih­me­maas­sa (1865) sen seit­semän vuot­ta myö­hem­min il­mes­ty­nee­seen jat­ko-o­saan Lii­san seik­kai­lut pei­li­maas­sa. Va­pauk­sia ote­taan ta­pah­tu­mien kuin hah­mo­jen­kin suh­teen. Lem­peän oi­ku­kas ja sur­rea­lis­ti­sen ru­nol­li­nen kir­jak­las­sik­ko ver­sioi­daan Dis­ney-mal­liin suo­ra­vii­vai­ses­ti liittämällä al­ku­teok­sen tai­teel­li­set idut Sor­mus­ten her­ran ja Har­ry Pot­te­rin tai ani­maa­tio­me­nes­tys­ten suur­ten lin­jo­jen fan­ta­siajän­ni­tyk­seen.

Oh­jaa­jan puo­li­so He­le­na Bon­ham Car­ter näyt­te­lee hal­lit­si­jaa, jo­ka on yh­dis­telmä en­simmäi­sen teok­sen Hert­ta­rou­vaa ja toi­sen kir­jan Pu­nais­ta ku­nin­ga­tar­ta. Hah­mon tut­tu, Sha­kes­pea­ren näy­telmästä lai­nat­tu huu­dah­dus ”Pää poik­ki!” luo jän­ni­tystä. Ku­nin­gat­ta­ren va­sal­li­na on um­pi­lie­rok­si veh­kei­lijäk­si muun­nel­tu Hert­ta­so­ti­las, jo­ta esittää ou­to­lais­ten ar­moi­tet­tu tul­kit­si­ja, äs­kettäin Suo­mes­sa vie­rail­lut Cris­pin Glo­ver. Jap­per­vok­ki­na tai Pe­ko­ra­lis­ti­na tun­net­tu mons­te­ri taas oli al­ku­teok­ses­sa vain ru­non ai­he. Fil­min lop­pu­nou­sus­sa se on ih­me­maan rau­haa uh­kaa­va en­nus­tus­ten hir­viö. Lii­san pitäi­si se mie­kal­laan ku­kis­taa, jot­ta Pu­nai­sen ku­nin­gat­ta­ren si­jaan val­taan pää­si­si lem­peäm­pi Val­koi­nen ku­nin­ga­tar (An­ne Hat­haway).

Nuo­ri Mia Wa­si­kows­ka te­kee vah­van vai­ku­tuk­sen ko­loon pu­toa­van Lii­san roo­lis­sa. Tyttö py­syy ta­ri­nan kes­kiössä, vaik­ka John­ny Dep­pin täh­ti­suo­ri­tus Hul­lu­na Ha­tun­te­kijänä uh­kaa va­ras­taa shown. Bur­to­nin ver­sio on­kin yk­sittäis­ten bra­vuu­rien, tai­ta­vien näyt­te­lijäin ja tai­dok­kaas­ti luo­tu­jen di­gio­len­to­jen ka­val­ka­di lois­tok­kaas­ti hah­mo­te­tuis­sa sa­tu­mai­se­mis­sa. Nii­den ku­lis­si­mai­suus ta­voit­te­lee unen­kal­tai­suut­ta. T

äy­teläi­sek­si ko­ko­nai­suu­dek­si Lii­sa Ih­me­maas­sa ei fil­minä kas­va, kos­ka sen ta­ri­na 1800-lu­vun ylhäisö­nei­dos­ta jää yli­mal­kai­sek­si, eikä fan­ta­sia juo­ni­pai­not­tei­se­na täy­sin nou­se sii­vil­leen.

Jo­pa Tim Bur­to­nin kal­tai­sen vel­hon kä­det tun­tu­vat si­do­tuil­ta Dis­neyn suur­tuo­tan­nos­sa. Oh­jaa­jan luon­teel­le so­pi­vas­ta ai­hees­ta ja ko­meas­ta vi­suaa­li­suu­des­ta huo­li­mat­ta Lii­sa Ih­me­maas­sa ei ole niin muis­tet­ta­va eikä hur­ja kuin vas­taa­vas­ti lai­na­he­pe­neistä kur­si­tut edeltäjät, Sond­hei­min mu­si­kaa­li Swee­ney Todd tai Roald Dah­lin Ja­li ja suk­laa­teh­das. Car­rol­lin klas­si­kon roh­keas­ti ai­ka­ta­so­ja vaih­te­le­va ja ta­pah­tu­ma­ket­ju­ja kat­ko­va ker­ron­ta talt­tuu Bur­to­nil­la komp­ro­mis­sik­si. Val­ta­vir­ran yleisöe­lo­ku­va ra­ken­tuu sel­keän juo­nen ja al­le­vii­vaa­van ke­hys­ker­to­muk­sen va­raan.

Vaik­ka ko­ko­nai­suus jää vä­rikkäi­den osas­ten ja ir­to­nu­me­ro­soo­lo­jen sum­mak­si, eikä kir­jai­li­jan eläh­dyttävän lap­sen­mie­li­nen ta­jun­nan­vir­ta täy­sin vä­li­ty, Bur­to­nin elo­ku­vas­ta ei puu­tu nä­ke­mystä tai kun­nian­hi­moa. Mikä­li Ame­ri­kan Lii­sa uu­te­na päi­vi­tyk­senä in­nos­taa uu­den pol­ven al­ku­teos­ten pa­riin, se on jo saa­vu­tus. (HB)