S­kan­di­naa­vi­dek­ka­rin esi-isä ja –äi­ti, Per Wahlöö ja Maj Sjöwall, tu­li­vat Hol­lywoo­dis­sa tu­tuik­si he­ti kul­ta­kau­ten­sa jäl­keen. Lan­nis­tu­mat­to­mas­ta Lu­kes­ta his­to­riaan jää­nyt oh­jaa­ja Stuart Ro­sen­berg tart­tui tah­ti­puik­koon, ja odo­tuk­set oli­vat Ruot­sis­sa kor­keal­la.

Nyt­tem­min ko­ke­mus on vä­hintään­kin mo­ni­ta­hoi­nen. En tätä ai­koi­naan näh­nyt, jo­ten au­kai­sin ko­te­lon in­nois­sa­ni. Elo­ku­van taus­tal­la ole­vat ni­met si­vuo­sia myö­ten loi­vat odo­tuk­sia.

Nämä lu­nas­te­taan elo­ku­van alus­sa. Tus­kin­pa kos­kaan on ri­kos­tut­ki­mus­ta ja uh­rien koh­te­lua ku­vat­tu yhtä rea­lis­ti­ses­ti ja te­hok­kaas­ti.

Vä­lio­sas­sa jat­ke­taan skan­di­naa­vien rea­lis­min mer­keissä, kun Mar­tin Bec­kin per­he-elämän ta­val­li­suus ja sen al­la pii­levä an­keus au­kea­vat. Wal­ter Matt­hau ei to­siaan­kaan nau­res­ke­le, mut­ta sil­ti hän on pe­rin­poh­jin väärä va­lin­ta roo­liin­sa. Hän jou­tuu ko­ko ajan malt­ta­maan tun­neil­mai­suaan, mikä joh­taa jo­pa ma­kaa­be­riin tun­nel­maan.

Tätä syö myös si­vuo­sien hui­kea näyt­te­lijä­kaar­ti. Kai­ken hui­puk­si lop­pu­puo­len juo­nen­ra­ken­te­lu on jo­ten­kin kum­mal­lis­ta ja dra­ma­tur­gi­ses­ti on­tu­vaa.

Tämä on lo­pul­ta hy­vin eri­lai­nen po­lii­sie­lo­ku­va: puo­leen vä­liin vii­si täh­teä ja lo­pus­sa vai­voin yhtä täh­teä tar­joa­va draa­ma. Le­vy jää kui­ten­kin taa­tus­ti ko­koel­mii­ni.