Alan Moore on kirjoittanut aikuisimmat sarjakuvakirjat: Herrasmiesliiga, Helvetistä, V – niin kuin verikosto.
Alan Moore (s. 1953) on kirjoittanut aikuisimmat sarjakuvakirjat: Herrasmiesliiga, Helvetistä, V – niin kuin verikosto. Kaikki on nähty elokuvina. Nyt tulee Thermopylain taistelusta persoonattoman 300-filmin tehneen Zack Snyderin upea Watchmen. Se perustuu Mooren vuosina 1986-87 kirjoittamaan ja Dave Gibbonsin piirtämään sarjakuvaan Vartijat.
Moore halusi luoda Vartijoissa oman alansa Moby Dickin. Snyderin elokuvaakin ehditty luonnehtia sarjisten Citizen Kaneksi. Kehu on perusteltu ja myös viittaus kunnianhimoisen filmitarinan visuaaliseen syvärakenteeseen ja vaihtoehtoiseen historiantulkintaan.
Kuvitellulla 80-luvulla Nixon valitaan uudelleen presidentiksi. Kylmän sodan kauhun tasapaino jatkuu. Tuomion kellon viisaria siirretään aina vain lähemmäs kahtatoista. Supersankarimme ovat väsyneitä. Watchmenista on tullut vallan Vartijoita, joissa paljastuu amerikkalaisihanteiden korruptoitu sielu.
Nixon tarvitsi Vartijoita voittaakseen Vietnamin sodan. Ilman heitä Kennedykin olisi hengissä. Kansa on kyllästynyt ja kysyy, kuka vahtii Vartijoita? Lakia muutetaankin niin, että vain hallituksen linjaa noudattavat supersankarit, Koomikko ja Tohtori Manhattan, saavat jatkaa. Muut ripustavat viittansa naulaan – paitsi Rorschach, josta tulee lainsuojaton tutkiessaan virkaveljensä murhaa.
Lähes kolmituntisessa tarinassa selvitetään kunkin hahmon – Koomikko, Tohtori Manhattan, Rorschach, Silkkiaave, Ozymandias ja Yöpöllö – ristiriitaiset taustat ja kimurantit suhteet. Elokuvasta uhkaa tulla sarja erillisiä puolen tunnin supersankaripotretteja. Se ei silti haittaa, koska hahmot kiehtovat. Snyder kertoo ällistyttävällä voimalla, kuinka puhtaan idealismin korvaa käytännöllinen mutta ruma opportunismi.
Supersankarien seksielämä
Watchmenin musiikkiraita on parasta A-luokkaa. Jopa Nenan 99 Luftballons on ajankuvassa paikallaan Wagnerin Valkyyrioiden ja Philip Glassin postmodernin minimalismin rinnalla. Temaattisen rungon muodostaa kuitenkin Bob Dylan. All Along The Watchtower kuullaan Hendrixin versiona ja profeetallinen Desolation Row nykybändi My Chemical Romancen esityksenä.
Dylanin itsensä laulama kolmeminuuttinen Times They Are A-Changin’ joudutaan soittamaan kahdesti peräkkäin Watchmenin pitkässä, nerokkaassa alkutekstijaksossa. Mustien häivytysten montaasissa parilla kymmenellä elävällä taululla osoitetaan, kuinka supersankarien alennustilaan on jouduttu. Vartijat nähdään bunuelmaisessa parodia-asetelmassa Viimeisestä ehtoollisesta. Toiset ”tableau vivantit” mukailevat tunnettuja valokuvia maailmansodan lopusta ja kuukävelystä. Dallasin laukauksiin lomittuvat synkät takautumat perheriidoista, hullujenhuoneelle raahattavasta supermiehestä ja Rorschachin lapsuudesta prostituoidun poikana.
Elokuvan K-15 johtuu väkivallan lisäksi ensi kertaa paljastuvasta supersankarien seksielämästä. Yöpöllö rakastelee Silkkiaavetta Cohenin Hallelujahin kaikuessa avaruusaluksessa. Tohtori Manhattanin vuoteen numeroleikeistä oma pääministerimme näkisi päiväunia Rukan lumillakin. Ennennäkemätöntä on sekin, että supersukuelimiä ei peitetä häveliäillä kuvakulmilla.
Watchmenit onnistuvat persoonina. Malin Akerman on vetoavan eroottinen Silkkiaave, Matthew Goode bowiemainen Ozymandias ja Billy Crudup eteerinen Manhattan. Koomikkoa esittää Bardemia ja Downeytä muistuttava Jeffrey Dean Morgan väkevästi. Silkkiaaveen koskettavuuden ohella inhimillisin on siviilissä arkisen ujo, sankarina naurettava Yöpöllö, jonka Patrick Wilson hahmottaa herkästi. Vaikuttavin on kuitenkin kapinallinen Rorschach, jonka musteläikkähupun alta paljastuu vahvaa comebackia tekevä Jackie Earle Haley. (HB)